”Varhainen usko” rippikoulun lähtökohtana

”Varhainen usko” rippikoulun lähtökohtana

Useimmat vaikeimmin kehitysvammaisista rippikoululaisista elävät uskon kehitysvaiheista ns. varhaisen uskon kautta. Elämän peruskokemuksen, luottamuksen, rohkeuden, toivon ja rakkauden sekä niiden vastakohtien kuten hylkäämisen ja mielivaltaisuuden juuret ovat tässä vaiheessa. Tutkijoiden mukaan ihmisen kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana (2-6kk) muotoutuu hänen ”ydinselfinsä”. Rituaalien merkityksen pohjustava kokeminen sekä transendenttisen ja jumalallisen ulottuvuuden aavistelu liittyvät lapsella tähän kauteen. Subjektiivisen selfin (7-15kk) vaiheessa tapahtuu ”sielun” syntyminen. Stern kuvaa sielua syvällä meissä olevan tunteen, intuition, Jumalan ja ihmisten vastaanottavaisuuden istuimeksi. Oleellista tällöin on tunteiden ja kokemusten jakaminen läheisten kanssa. Se edellyttää yhteisen, merkityksiä kannattelevan viitekehyksen alustavaa hahmotusta.

Rippikoulussa rippikoululainen on subjekti omassa elämässään. Elämä elettävä niillä eväillä, jotka on saanut. Elämä ei helppoa. Siinä rajat, joiden yli emme pääse. Tarvitsemme yhdessä elämistä, jossa saamme kokemuksen, että meitä kannetaan. Elämä kantaa.
Rippikoulun äidinkieli on olemuskieli/kehon kieli. Symbioosivaihetta elävälle nuorelle sovituksen sanoma on mahdollista julistaa tarjoamalla hänelle hyväksytyksi tulemisen kokemus. Rippikoulun aikana rakennetaan toistettava liturginen kokonaisuus, joka pitää sisällä nuorelle ennestään tuttuja ja hänelle hyväksytyksi tulemisen kokemuksen antavia tilanteita. Kun tilanne on tarpeeksi turvallinen, lisätään kokonaisuuteen vieraampiakin elementtejä kuten rukousta, Raamatun lukua, uusia lauluja uudessa ympäristössä kirkossa tai leirikeskuksessa.