John r käveli yliopiston käytävää pitkin luokkasaliin



Yüklə 1,37 Mb.
səhifə1/29
tarix19.01.2018
ölçüsü1,37 Mb.
  1   2   3   4   5   6   7   8   9   ...   29

ROMAANITEKELE 1
Jorma
1.
Marko tempaisi huoneen oven auki oikealla kädellään ja riuhtaisi vasemman kätensä miehen hapuilevasta otteesta. Marko työnsi ovea kiinni hartiallaan. Häntä tavoitteleva käsi jäi oven väliin. Marko työnsi ovenrakoon ehtineen kengän taaksepäin. Huoneeseen suljettu mies kiroili. Käsi vetäytyi. Marko painoi oven kiinni, se meni lukkoon, mutta Marko tiesi, ettei se heitä kauaa pidättelisi. Hän juoksi käytävää pitkin. Pelokkaita ja vihaisia katseita, kukaan ei ehtinyt pysäyttää häntä kun hän jo juoksi pörtaat alas katukerroksen tasolle. Huoneen ovi oli jo auki ja miehet tavoittivat häntä portaissa. He eivät huutaneet ketään avuksi. Käytävä oli tyhjä. Se koitui Markon pelastukseksi sillä kertaa. Hän syöksyi ulko-ovesta ja selvitti matalat portaat muutamalla loikalla. Jalka lipesi märällä graniittilaatalla. Hän horjahti ja käsi kolahti pihaan kaartavan auton kylkeen, ajaja vilkaisi Markoon vihaisesti ja pysäytti auton. Marko ei jäänyt odottelemaan oven aukeamista vaan juoksi pysäköityjen autojen välistä matalaa kiviseinää kohti. Käsillä auttaen hän ylitti metrin korkuisen seinän ja hyppäsi jalkakäytävälle. Nopea vilkaisu leveän kadun molemmille puolille - hän ehtisi yli ennen lähestyviä autoja. Marko ryntäsi tien yli. Autot jarruttivat.

Marko vilkaisi taakseen: takaa-ajajat kiersivät portin kautta. Marko sai kymmen metrin etumatkan ja kasvatti sitä kaiken aikaa. Kadun toisella puolella oli parkkipaikka. Autostaan nouseva nainen katsoi juoksevaa Markoa ja perästä tulevia takaa-ajajia. Hän jäi seisomaan autonsa viereen. Marko kiihdytti autojen ohi suoraa pientä metsikköistä mäkeä kohti. Maa oli mutainen ja liukas, Marko otti tukea nuoren koivun sitkeistä oksista, ettei olisi luikunut taaksepäin. Takaa-ajaja saavutti hänet mäessä, mutta Marko ehti mäennyppylälle ensimmäisenä. Hän ei huomannut ajoissa, että toinen takaa-ajaja oli kiertänyt hänen eteensä läheistä polkua pitkin. Mies löi pampulla Markoa sääriin. Marko kaatui maahan eteenpäin. Pusakka repesi kyynärpäästä ja iho ruhjoutui kämmenestä. Toinen takaa-ajaja oli hetkessä hänen päällään ja veti Markon kädet selän taakse. Toinen mies painoi hänen poskensa hiekkaan kämmenellään. Marko näki vain hiekkaa. Hän tunsi kuinka hänen jalkansa lukittiin hänen päällään hajareisin istuvan miehen polvien väliin. Vastarinta oli turhaa.

Marko makasi maassa monta minuuttia, sitten hänen käskettiin nousta. Tapantumaa seuraamaan jäänyt nainen katosi Markoa. Hänen silmistään Marko luki tuomion väkivallan käytölle. Se oli väärin. Luonnollinen oikeus. Uhan edessä tulee paeta tai taistella. Adrenaliini sen oikeutti. Nyt niin ei saanut tehdä. Luonnolliset oikeudet. Kaikki mikä on oikein, geneettiseen koodiin kirjoitettu. Luonnollinen laki oli muutettu. Se on rikos ihmisyyttä vastaan. Maailma täytyy korjata, luonnollinen laki palauttaa.
»Meiltä älä yritä karata minnekään. Yritä nyt rauhoittua.»

Marko halusi olla jossain muualla, ei takaisin tässä ankeassa huoneessa. Kolme tuolia ja pöytä. Pöydällä kuuman kahvikupin jättämiä renkaita. Valkoiseksi maalatut betoniseinät. Lattia vuolukivilaattojen näköistä, keskeltä vähän kulunutta muovimatoa. Raollaan olevasta ikkunasta huoneeseen oli puikahtanut kärpänen - se oli istunut lampun sisäpinnalla ennen kuin Marko yritti pakoon. Kärpänen käveli ikkunalasia ylöspäin eikä keksinyt mistä lentää ylos. Ajattelu oli vaikeaa ja Marko tunsi olonsa sekavaksi. Lyönti sääriin koski, niihin nousisi mustelmat. Huoneessa istuvat kaksi miestä olivat nyt tylympiä kuin aiemmin, sen äskeisen pakoyrityksen jälkeen. Hän oli tullut tänne itse, miksi hän ei saanut itse lähteä? Miksi hän oli tullut? Mitä hän yritti saavuttaa kertomalla salaliitosta? Ei kukaan halua kuulla maailmanlaajuisesta salaliitosta.

Sellaista ei ole olemassa.

Maailmanlaajuinen salaliitto - nyt se kuulosti Markostakin epäuskottavalta. Hän oli sanonut, että oli erehtynyt eikä hänellä ollutkaan mitään kerrottavaa. Se oli virhe. Hänen pitäisi mennä. He eivät olleet halunneet päästää häntä lähtemään ja hän oli lähtenyt juoksemaan. Ulos ovesta, portaat alas, käytävä, ulko-ovi, kadulle, mäkeä alas, kiinni.

Nyt hän oli taas täällä.

»Käydään uudestaan läpi tätä kertomustasi», toinen miehistä sanoi. »Laboratoriotulokset saadaan ylihuomenna. Sitten nähdään, onko veressäsi jotain aineita. Haluatko vilkaista tätä raporttia?»

Marko pudisti päätään.

»Ja sanot, ettet muista tarkasti mitä tapahtui.»

Se oli totta. Marko muisti mitä oli tapahtunut kuukausi sitten, mutta mitä tapahtui viime päivinä, siitä hän ei ollut varma. Miehet vilkaisivat toisiaan tavalla, josta Marko arvasi etteivät he olleet vakuuttuneita. Syytettiinkö häntä siis jostain ja olivatko miehet poliiseja? Marko oli jo kysynyt, eikä ollut saanut selvää vastausta. Keskustella vain. He halusivat vain keskustella.

»Nyt sitten kuitenkin muistat kaikenlaista.»

Marko nyökkäsi. Nyt hän muisti paremmin.

»Sinulla on mukanasi niitä äänikasetteja.»

»Niin, ne haastattelunauhat», Marko sanoi. Hän oli unohtanut ne. Ne olivat hänen laukussaan. Kolme kasettia, joihin hän oli äänittänyt sanelukoneella haastattelujaan.

Mies sanoi, että kuunnellaan ne nyt tässä samalla. Jos hänellä on niistä jotain kysyttävää, niin Marko voi varmaan täydentää. Mies haluaa tietää kuka puhuu ja milloin äänitykset on tehty.

Lampun alareunalla istunut kärpänen lähti taas surisemaan huonetta. Marko odotti että se istuutuisi. Hän päästäisi kärpäsen ulos ikkunasta. Se täytyisi ensin saada kiinni.

»Olet täällä nyt muutaman päivän tarkkailtavana. Meidän olisi hyvä tavata päivittäin siihen asti kun tämä on selvä, sopiiko kahdelta?»

Marko nyökkäsi. Ei se sopinut, Markon piti olla toisaalla, mutta nyt sen piti sopia.

»Tunsit siis tämän Lars Johanssonin. Häntä etsittiin terrorismista epäiltynä.»

Miehiä oli kaksi. Toinen, se joka puhui, istui pöydän takana ja aina välillä naputteli jotain tietokoneeseensa. Toinen ei ollut koko aikana sanonut mitään. Hän vain istui tuolillaan sivummalla ja tuijotti Markoa ilmeettömästi.

»Tunsin, mutta ei hän kyllä terroristi ollut.»

Tai mistä Marko sen varmuudella tiesi? Mistä sen tiesi oliko Joanna terroristi? Mitä hän heistä oikeastaan tiesi? Pienen huoneen ilma oli tunkkainen. Miten kauan siitä oli kun hän oli tullut tänne? Marko vilkaisi kelloaan: vasta vähn yli tunti. Se aika tuntui paljon pidemmältä. Nyt hän oli siis kuulusteltavana, vaikka oli vain tullut kertomaan epäilyjään. Oliko hän typeryyksissään tullut kertomaan salaliitosta juuri niille, jotka itse olivat mukana salaseurassa? Eihän ole muita kuin naiivit, jotka luulevat, ettei salaliittoja ole eikä maailmassa oli mitään salattua, ne, jotka tutkivat salaliittoja ja muita vehkeilyjä - niin kuin Marko itse, ja sitten ne, jotka niitä tekevät. Marko tunsi, ettei voinut hengittää. Hän pyysi miehiä avaamaan ikkunan kokonaan, että kärpänenkin voisi lentää ulos. Miesten mielestä ikkuna sai olla niin kuin oli.

»Silti, Johansson siis uskoi» mies jatkoi, »että olisi olemassa jokin salaseura, joka suunnitteli maailmanvalloitusta, ja hän laati siihen vastasuunnitelmaa?»

»Niin, se on järjetöntä, mutta niin Lars uskoi.»

Se oli järjetöntä, Marko oli sitä niin monta kertaa mielessään miettinyt. Lars oli väärässä. Kärpänen kierteli Markon ympärillä ja lopulta istuutui hänen kädelleen. Marko yritti kaapata sen kouraansa, muttei onnistunut.

»Kärpänen», kuulustelija sanoi mietteliäästi niin kuin siinäkin olisi joku suurempi ajatus takana. Hän jatkoi: »Tämä on nyt vakava juttu. Monta ihmistä on kuollut. Yritä selittää, mistä tässä oli kyse. Unohdetaan nyt se onko jotain salaliittoa olemassa vai ei.»

Markon täytyi ajatella hetki:

Omituisia ihmisiä. Ettäkö ei olisi salaliittoja ja maailmanvalloitussuunnitelmia? Historia on täynnään erilaisia salaliittoja. Niistä, jotka ovat kaukana historiassa, saa avoimesti kertoa, joten vaikuttaa siltä, että salaliittoja oli vain kauan sitten. On niitä tietenkin vielä nytkin ja on niitä tulevaisuudessakin. Salaseurojakin on, sellaisia, jotka muodostavat salaisen hallituksen. Niitä löytyy historiasta. Osmaneiden Turkkia todellisuudessa hallitsi janitsaarien salaseura. Kiinan keisari oli nukkehallitsija, valtaa pitivät mandariinit. Italiassa 1970-luvulla todellista valtaa piti vapaamuurariloosi Propaganda Due, P2. Ja salaseurojen suunnitelmia, on niitäkin. Kommunistien maailmanvalloitussuunnitelma oli suoraa jatkoa 1800-luvun Vapaa Eurooppa -liikkeelle, se liike perustui salaseuroihin. Päämäärä oli muuttaa maailma, rakentaa utopia. Luoda uusi maailmanjärjestys vanhan tilalle.

»Saatoin valita sanani huonosti», Marko sanoi. »Salaliittohan on ollut olemassa jo satoja vuosia, en minä sitä tarkoittanut. Vastasuunnitelmahan se järjetön ajatus on: ajatus siitä, että voisi olla jokin menetelmä, jolla salaliitto voitaisiin voittaa.»

Toinen mies, se kuuntelija nosti päätään. Kerrankin jokin asia sai häneen eloa, mutta ei hän vieläkään mitään sanonut. Marko päätteli, että miehillä oli työnjako. Toinen kuulusteli, toinen oli todistaja. Puhujana oli aina sama mies. Hän ensin naputteli koneelleen jotain ja sanoi sitten:

»Niin, suunnitelmastahan olemme jo puhuneet, arcanum arcanorum – salaisuuksien salaisuus - ja kaikki sellainen, ja selitit sen historiaa pitkään. Vastasuunnitelmaa ei siis voi olla?»

Änensävy oli pilkallinen, vai tuntuiko se vain siltä?

Miksi tosiaan ei voisi olla vastasuunnitelmaa? Marko oli sitä miettinyt paljon. Olihan se mahdollista. Suunnitelma on varsin vanha. Miksei voisi olla olemassa jokin vanha teos, jossa jo olisi esitetty toimiva vastastrategia suunnitelmalle? Klassiseen kiinalaiseen upseerikoulutukseen ei kuulu ainoastaan Sun Tzun tunnettu opus, vaan myös esimerkiksi Hanfeizi eli kahdeksan konnamaisuutta tai keinoa, kuinka ministeri tai suurlähettiläs voi romahduttaa vieraan valtion moraalin. Se tulee aika lähelle suunnitelman machiavellimaisia temppuja. Epäilemättä kiinalaiset ovat myös miettineet kuinka sellaiset temput voisi estää. Mutta näitä asioita Marko oli jo pohdiskellut. Eikä hän aikoisi mainita näille miehille mitään kiinalaisista klassikoista.

Kun Marko ei mitään vastannut, mies kysyi:

»Mikä oli Johanssonin vastasuunnitelma?»

»Ei hänellä ollut toimivaa vastasuunnitelmaa, tai en ainakaan tiedä sitä. Lars oli sellainen teoreettinen pohdiskelija.»

Silloin Markolle tuli mieleen ratkaisu. Miksi hän on täällä? Hänen pitäisi olla kirjoittamassa ajatuksensa paperille.



Vastasuunnitelma. Sellainen voisi tosiaan olla olemassa. Hän tiesi nyt kuinka sellaisen voisi laatia: suoraan suunnitelman heikkouksista lähtien. Suunnitelmassa on monia heikkoja kohtia - niissä aina on. Yksi on, että se on niin vanha. Sen juuret ovat renessanssin aikakaudessa. Silloin tiedemiehet olivat alkemisteja, jotka uskoivat tosissaan Jeesuksen Toiseen tulemiseen ja Ilmestyskirjaan. Jonkun luonnonilmiön tai ihmisten tekemisten ymmärtäminen tarkoitti sitä, että se nähtiin jonkin toisen ilmiön tai ennustuksen analogiana - mikä on alhaalla, vastaa sitä mikä on ylhäällä. Siksi oppineet tutkivat esoteerisia kirjoituksia ja analysoivat jokaista sanaa loputtomasti löytääkseen ajattomia totuuksia. Mutta aika on ajanut tällaisen filosofian ohi. Nykyään kun tankkaa autonsa, käy ostoksilla kauppakeskuksessa, katselee televisiota, maksaa laskunsa Internetissä, niin eipä sillä mitään esoteeristen salaisuuksien kanssa tekemistä ole. Maailma on muuttunut. Nykyään päättäjät keskittyvät realiteetteihin: luonnonresurssien saatavuuteen, taloudellisen kasvun ylläpitämiseen, velkojen korkoihin, markkinoiden pitämiseen avoimina. Tässä on suunnitelman ongelma. Se on vanhentunutta esoteerista hölynpölyä salaseuroista, suurista salaisuuksista ja lopun ajoista. Vastasuunnitelma - jos sellaista lainkaan tarvitaan - on taatusti jotain modernimpaa.

Tämän Marko tajusi sekunnissa. Hän unohti kovan tuolin, jolla istui, huoneen tunkkaisen ilman, ne kaksi miestä, epäonnistuneen pakoyrityksen ja sen, että oli tullut selittämään väärille miehille kuinka vaarallinen salaseura yrittää valloittaa maailman.

Tietokonetta naputteleva, se joka kysymyksiä esitti, mutisi jotain toiselle miehelle, joka raapusteli lehtiöönsä yhtä tylyn näköisenä kuin aiemminkin. Lopulta ensimmäinen mies sanoi:

»Johansson ei siis kertonut sitä sinulle. Meidän pitäisi käydä uudestaan läpi koko tarina ja siinä keskittyä siihen mitä varmuudella muistat. Voisit alkaa kertomalla miten tämä kaikki alkoi.»

Se on pitkä tarina. Marko oli kertonut hyvin lyhennetyn version. Marko yritti selittää, että ehkä tämä ei ole lainkaan tarpeen eikä hänellä oikeastaan olekaan mitään kerrottavaa, mutta miehet totesivat, että he olisivat kuitenkin kutsuneet Markon kuulusteluun, jos tämä ei olisi itse tullut, ja hänen olisi parasta nyt kertoa kaikki.

»Siis koko tarinako? Kaikki läpi aikajärjestyksessä.»

Mies nyökkäsi. Toinen katsoi Markoa yhtä tympeän ilmeettömänä kuin aina, mutta ehkä hänkin hienoisesti nyökkäsi. Vaikea sanoa. Marko oli ajatellut pistäytyä täällä juttelemassa mukavia ja pelastamassa ohimennen maailman sitä uhkaavalta tuholta, sitten hän olisi jatkanut kirjastoon palauttamaan muutamia romaaneja, ostanut kotimatkalla kolme olutta ja makkaraa marketista. Illalla hän olisi taas ratkaissut jonkin kiperän ongelman, jostain muusta alasta. Se ei nyt toteutuisi. Miksi hän koskaan kävi lukemaan salaliitoista? Siitä tämä alkoi. Siitä kirotusta webistä, jossa on kaikkia niitä salaliittosivustoja, joille surfailija lopulta ajautuu. Niissä teorioissa oli paljon ongelmia ja Marko oli ongelmanratkaisija. Täytyihän ne ratkaista, muuten ne jäivät kiusaamaan. Marko oli hankkinut tietoja salaliitoista, järjestellyt ne kaikki päässään loogiseksi kokonaisuudeksi ja lopulta ratkaissut ongelman. Päättelemällä. Puhtaan loogisesti. Tai ei se oikeastaan siitä alkanut. Joannastahan se alkoi, Joannan tapaamisesta. Vai alkoiko se siitäkään?

Ei, ei se alkanut niin kauaa sitten vaan vasta keväällä. Siihen aikaan kun Marko oli tavannut Lars Johanssonin. Hieman sitä ennen.

»Aloitan siis alusta», Marko sanoi.

Mistä tämä alkoi? Ehkä se oikeastaan alkoi seitsemäntena huhtikuuta, kun olin menossa Karlssonin toiselle luennolle. Kävelin sisään Porthanian sivuovesta enkä pyöröovista. Sivuovessa oli lappu, joka kielsi sen käyttämisen, mutta ei se ollut lukossa. Kun astuin aulaan minulla oli hetken ajan tunne siitä että näin kaikki asiat uudesta näkökulmasta. Suunnasta, josta kenenkään ei haluttu asioita katselevan.

2.
Vai alkoiko se jollain tavalla, jonka Marko saattoi vain kuvitella, ei tietää. Kaikki olisi esimerkiksi voinut alkaa jo viikon aiemmin, kun freelance-toimittaja Maria Chelazzi katseli kaksionsa ikkunasta Largo Argentinalle samalla kun printteri hitaasti työnsi sivun toisensa jälkeen lattialle. Alhaalla raunioissa asuvat nälkäiset kissat lähestyivät varoen tummiin pukeutunutta vanhaa miestä. Maria tunsi miehen, sisilialaisen eläkeläisen, joka asui naapuritalossa, mutta tuli ulos vain kerran päivässä aina samaan aikaan, kymmeneltä, antamaan kissoille vähän maitoa.

Paperi loppui tulostimesta ja Maria täytti paperilokeron, naputteli jo tulostettuja sivuja siistimmäksi nipuksi. Saatekirje pitäisi vielä saada tehdyksi, mutta hän ei osaanut valita kuinkä puhuttelisi vastaanottajaa. Hän halusi saada asiantuntijan arvoimaan kirjansa ennen kuin hän yrittäisi löytää sille kustantajan. Aihe oli sen verran arkaluontoinen, että italialaiset kustantajat eivät edes harkitsisi sen julkaisemista ellei joku ulkomaalainen ekspertti kehunut sitä poikkeuksellisen hyväksi, tyyliin ’uusi kirja selittää kaiken.’ Minkä kaiken? Kaiken se kieroilun, jota nykyään tehdään. Suuret linjat vääristelyssä ja korruptioissa. Aldo Moron murhan. Strassbourgin ja Milanon akselin. Hän viimeisteli kirjeen, allekirjoitti sen ja lisäsi päiväyksen ajattelematta, että 1. huhtikuuta ei ehkä ollut paras mahdollinen päiväys vakavasti otettavaksi tarkoitetulle saatekirjeelle. Kirjasta voisi tulla bestseller. Tai luultavammin ei, toimittaja ei ollut toiveikas. Kuullut muilta, että ei se niin käy. Niin, ei bestseller, mutta jotain pienempää voisi tulla. Riittävän hyvää hänelle tässä vaiheessa.

Mafian kritisoimisessa hän oli ollut varovainen, ettei joutuisi tappolistalle. Hän ei halunnut elää loppuelämäänsä poliisin suojeluksessa. Hän oli jo saanut loukkauskirjeitä ja tappouhkauksia postissa - sellaisia tipahtelee aina tutkivien toimittajien postilaatikkoon, jos tutkii jonkun kannalta vääriä asioita. Niitä hän ei ottanut tosissaan. Mafian varoitukset olisivat eri juttu, ja nyt hän oli alkanut vakavasti epäillä että niitä ne olivat. Tai ei. Varmaan varoitukset eivät tuleet mafialta. Jostain muualta ne tulivat. Kirja varmasti ärsytti monia.

Käsikirjoituksessa ei ollut hänen nimeään, vain salanimi. Salanimihän se oli, ei taiteilijanimi. Hän oli päättänyt käyttää myös salakuvaa, tietokoneella tehtyä keinotekoista kuvaa, joka toivottavasti ei näyttäisi liikaa keneltäkään todelliselta ihmiseltä. Kuvaa, joka vastaisi sitä mikä hän todellisuudessa on sisimmissään, tämän ulkokuoren alla, jolloin se ei oikeastaan olisi valheellinen jos kaikki menisi hyvin. Ja jos kaikki menisi huonosti, kukaan ei tunnistaisi häntä salanimestä ja prosessoidusta kuvasta. Hän etsisi työtä toiselta paikkakunnalta, tarvittaessa toisesta maasta.

Kun paperit oli tulostettu, Maria poltti vielä tiedoston levylle ja tunki kaikki solumuovilla vuorattuun keskiruskeaan vahvaan kirjekuoreen. Vastaanottajan paikalle hän kirjoitti ruotsalaisen osoitteen ja lähettäjän osoitteeksi poste restanten. Hänen täytyisi käydä postissa ostamassa postimerkkejä. Olisihan käsikirjoitus sähköpostissakin mennyt, mutta ei hän halunnut sitä salaamattomana lähettää. Ja onhan se lukijalle aina helpompaa lukea tekstiä paperilta.

Monta vuotta sitten kirjeen vastaanottaja oli kertonut Marialle miten voisi varmistaa, ettei kuoressa ole kirjepommia. Ensin pitäisi yrittää katsella voimakkaan lampun avulla mitä kuoressa oli, mutta eihän vuoratusta kuoresta mitenkään läpi nähnyt. Sitten pitäisi upottaa kuori vedellä täytettyyn vanhaan öljytynnyriin, sitoa veitsi eristeteipillä puuvarteen, ja repiä veitsellä veteen upotetun kirjeen kuoren auki. Jos kirje poksahtaisi, niin paine suuntautuisi ylöspäin. Keppiä täytyy pitää vinossa ettei osu käsille.

Tuskin mies todellisuudessa niin tekisi - ei kukaan tekisi. Se oli vain sellaista jutustelua - silloin he puhelivat kaikenlaisista hassuista asioista - eikä kirjeessä mitään pommia ollut. Ja vaikka tekisikin niin, niin paperit vain kastuisivat pinnalta. Maria oli teipannut CD:n kunnolla ja varmistanut, että äänitetty puoli oli käsikirjoitusta vasten siltä varalta, että vastaanottaja päättäisi repiä kirjeen auki veitsiviritelmällään.

Mitä muuta voisi tapahtua?

Kuori voisi hävitä postissa, mutta niin käy harvoin. Hän ei sitä rekisteröisi. Teoriassa kai vastaanottajan postia voitaisiin seurata. Hän saisi postista ilmoituksen, että paketti on saapunut. Teoriassa kai joku muu voisi saada ilmoituksen ja hakea paketin. Silloin kirje ei lainkaan tulisi perille, tai kuoresta näkisi että se on avattu. Saattokirjeessä oli hänen erityisesti tällaisia käyttötarkoituksia varten luomansa gmail-osoite, pyyntö kuitata kirje vastaanotetuksi, ja erityispyyntö tarkistaa näyttikö kuori avaamattomalta. Näiden toimien täytyy riittää.

Maria sulki oven asuntoonsa ja lukitsi teräsoven turvalukon. Hän ei ollut antanut turvalukon vara-avainta isännöitsijälle, vaikka tulipalon varalta se olisikin ollut hyvä. Kyllähän palomiehet oven tarvittaessa rikkovat voimalla. Ei hänen huoneistoonsa pääse kuin parvekkeelta ja ikkunoista, mutta parvekkeen oveen ja kaikkiin kolmeen ikkunaan hän oli asennuttanut automaattisesti laskettavat metalliset pimennysverhot, jotka suljettuina muodostivat läpipääsemättömän seinän. Nyt verhot oli suljettu; huoneistoon ei tulisi ketään sillä välin kun hän olisi poissa.

Talon hissi oli vanhanmallinen kanahäkki, jossa kulkevaan heiluvaan ja tärisevään hissiin mentiin kahden oven kautta. Oli siitä etuakin. Tästä hissistä näki heti oliko hissi paikallaan. Maria oli lukenut eräästä Bildberger-ryhmää käsittelevästä kirjasta, että mafia käyttää hissejä salamurhiin: uhri menee pahaa aavistamattomana hissiin, tai hänet sinne työnnetään, ja hissi onkin poissa. Ovi aukeaa tyhjään hissikuiluun. Tapaus menee onnettomuudeksi. Maria avasi hissin ulommaisen oven ja työnsi hissin liukuoven metallisäleikön sivuun. Hän astui varovasti lattialle. Se tuntui juuri niin vakavalta tai huteralta kuin tällaisessa alkuperäisessä 50-luvun hississä pitääkin. Hän vilkaisi tarkistusleimoja hissin seinällä. Kyllä tämä on toistaiseksi toiminut ja säännöllisesti huollettu. Entä jos alakerrassa olisi kaksi gorillaa odottamassa kun hän astuisi ulos hissistä?

Entä jos olisi? Miksipä olisi? Varovaisuuttakin voi liioitella. Mitä hän yleensäkään voisi tehdä jos kadulla tulisi vastaan riittävän vahvoja mukiloijia? Ei kukaan voi sillä lailla suojautua ja vielä elää elämäänsä. Pitää varoa onnettomuuksia. Ettei horjahda auton alle, tai satu tipahtamaan tai itse tahallaan hyppäämään korkealta paikalta. Parhaiten niitä varoo, jos ei mene sellaisille paikoille silloin kun siellä on tietyn näköisiä henkilöitä.

Maria sulki talon ulko-oven takanaan ja varmisti, että se kolahti lukkoon. Saattokirjeen laatiminen oli vienyt niin kauan, että oli jo keskipäivä. Talon hämärän hissin ja käytävän jälkeen katu oli häikäisevän valkoinen auringonvalossa. Maria lähti kävelemään Piazza Venezian suuntaan mutta oikaisi sitten Il Gesú –kirkon edestä kapeammalle kujalle, jonka molemmat puolet olivat täynnä puskuri puskuriin parkeerattuja autoja, melkein kaikki puhtaan kiiltäviä, uusia, ja moni oli varsin kalliin näköinen. Hän puikkelehti pieniä katuja pitkin San Ignazion kirkon ohi Corsolle, josta hän löysi tupakkakaupan. Hän osti savukkeita ja riittävästi postimerkkejä ja liimasi merkit kuoreen, jonka laittoi takaisin laukkuunsa. Mennessään ulos Maria huomasi Corson vastakkaisella puolella miehen, joka näytti epäilyttävän tutulta. Hän naureskeli omalle epäluuloisuudelleen. Tietenkin tällä seudulla oli paljon ihmisiä, joita hän näki usein. Hehän asuivat tai työskentelivät täällä. Tuo on varmasti yksi sellainen, ehkä naapuri, ehkä myyjä jossain kaupassa.

Voisi hän silti olla varovainen, Maria päätti. Ei siitä suurta vaivaa olisi. Kannattaisi yrittää päästä miehestä eroon. Via dei Sabinin varrella oli tavola calda josta hän osti pari arancinia ­– ei nälkään vaan nähdäkseen yrittikö kukaan seurata. Lopulta hän sattui kävelemäään San Silvestron aukiolle, jossa oli postitoimisto. Ehkä kannattaa jättää kirje sinne. Sitä ei kukaan pystyisi jäljittämään takaisin hänen kotikulmilleen. Tai mistä sitä nykyään tietää voiko posti sanoa mistä laatikosta mikäkin kirje on tullut?

Huojentuneena Maria jatkoi harhailuaan ja huomasi vähän ajan kuluttua osuneensa Propaganda Fiden palatsin kohdalle. Hän oli aina pitänyt Borrominin arkkitehtuurista ja erityisesti kolmen viisaan miehen kappelista. Nyt ei kyllä ollut aikaa arkkitehtuuriselle ekskursioille, joten hän jatkoi vielä pidemmälle aina Piazza del Popoloon asti. Aukion pohjoispuolella oli pieni tori, jossa laittomat kauppiaat myivät merkkituotteiden kopioita. Maria käveli tungoksessa edes takaisin varmistuakseen siitä, ettei kukaan ollut häntä seuraamassa, Lopulta hän osti väärennetyt Versacen farkut ja otti metron rautatieasemalle.

Silti tunne siitä, että joku piti häntä silmällä, ei hävinnyt. Ajatuksensa kootakseen hän meni kahvilaan Piazza della republicalla ja tilasi caffe lungon baaritiskille. Hän silmäili tarkkaan kahvilassa olevia ihmisiä: tukeva kaljupää luki sarjakuvalehteä, nainen melkein hukutti vauvan suurien rintojensa väliin, tarjoilija yritti tehdä vaikutusta kahteen turistinaiseen. Ketään hän ei ollut nähnyt aikaisemmin, tai ei ainakaan muistanut nähneensä. Ehkä olisi aika palata kotiin.

Hän käveli kaikessa rauhassa katsellen näyteikkunoita. Korttelin päässä kotoaan hän huomasi yhtäkkiä saman miehen joka oli ollut Corsolla pari tuntia aikaisemmin. Nahkatakkimies seisoi toisella puolella katua Via Caetanin alussa nojaten talon seinään poltellen savuketta. Maria ei voinut olla ajattelematta, että Aldo Moron ruumis löydettiin pysäköidystä autosta melko lailla samasta paikasta kuin missä mies seisoi. Mies otti matkapuhelimen taskustaan ja soitti jonnekin.

Maria päätti kiertää korttelin, jotta mies ei näkisi missä hän asuu. Kuja oli kapea ja monessa kohdin autot olivat kokonaan tukkineet jalkakäytävän. Ne oli ohitettava kadun puolelta. Maria aavisti sen, tai ehkä hän kuuli. Auto ajoi ylinopeudella hänen takaansa juuri kun hän oli ohittamassa pysäköityjä autoja kadun puolelta. Varmaan koska Maria oli odottanut tällaista, kymmeniä kertoja ajatellut mielessään mitä tekisi jos niin kävisi, varmaan sen vuoksi hän onnistui hyppäämään taaksepäin. Auto ajoi läheltä. Lähempää se ei olisi voinut ajaan naarmuttamatta pysäköityjä autoja. Oliko se taas vain sattumaa? Maria loukkasi nilkkansa astuessaan taaksepäin, mutta ei pahasti.

Nainen tiesi, ettei auto palaisi, vaan hän voisi rauhassa jatkaa kotiinsa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tällaista tapahtui, vaan kolmas. Juuri näitä olivat nämä varoitukset. Maria ei vain pystynyt sanomaan kuka varoitti ja mistä toiminnasta häntä varoitetaan. Hän päätti visusti olla koskaan kyselemättä mafiaan liittyvistä asioista.


Kataloq: wp-content -> uploads -> 2017

Yüklə 1,37 Mb.

Dostları ilə paylaş:
  1   2   3   4   5   6   7   8   9   ...   29




Verilənlər bazası müəlliflik hüququ ilə müdafiə olunur ©muhaz.org 2020
rəhbərliyinə müraciət

    Ana səhifə