John r käveli yliopiston käytävää pitkin luokkasaliin



Yüklə 1,37 Mb.
səhifə22/29
tarix19.01.2018
ölçüsü1,37 Mb.
1   ...   18   19   20   21   22   23   24   25   ...   29

48.

Palattuaan Ruotsiin Marko lähti Tukholmaan tapaamaan Rossin turvallisuusvastaavaa. Seutu alkoi tuntua yhä arveluttavammalta salia lähestyttäessä. Kapakoita. Kehnoja hotelleja. Epäilyttävän näköisiä kulkijoita. Nuhruisia katuprostituoituja, jotka saavat laillisesti myydä, mutta joilta ei parane yrittää ostaa mitään.

Kuntosali oli puoli kerrosta katutasoa alemmalla. Sinne johtavan käytävän molemmin puolin oli pukuhuoneet. Marko avasi oven miesten pukuhuoneeseen. Huoneessa ei ollut ketään Kahden kaapin alla oli ulkokengät ja niihin tökätyt sukat. Marko laski, että neljän kaapin ovi oli lukittu ja muoviperällinen avain poissa. Marko vaihtoi ylleen T-paidan, urheilushortsit, valkoiset sukat ja sisätennarit. Pyyhe mukanaan hän meni kuntosalille.

Juoksumatoilla kaksi hikistä miestä jatkoi kestävyysharjoittelua. Toinen heistä vilkaisi nopeasti Markoa ja nyökkäsi. Marko vastasi nyökkäykseen. Käsipainojen luona nuori ja ilmeisen treenattu kaveri teki hauisliikkeitä. Hän nyökkäsi Markolle. Onkohan tämä niitä paikkoja, johon tullessa on tapana nyökätä ovella? Marko nyökkäsi painnonnostajalle ja varmuuden vuoksi myös levypainoja siistimpään pinoon nostavan neljännenkin miehen suuntaan.



Joku näistä siis on Zoran Lenkovich, mutta kuka? Rossin mainitsema turvallisuusvastaava. Hän oli soittanut Rossilta saamaansa numeroon. Lenkovich oli kertonut olevansa tänään töissä salilla, mutta että sali suljettaisiin yhdeksältä ja jos hän haluaisi tavata tänään, hän voisi tulla salille. Zoran on siis kuntosalin hoitaja, turvallisuusvastaava ja hovihankkija Rossille? Kuulostaa, jaa kuulostaako se rikolliselta? Kaikki salilla olijat oikeastaan näyttivät epäilyttäviltä. Marko, jonka tiedot monista asioista perustuivat vähemmän ansiokkaisiin kirjallisiin lähteisiin, muisti lukeneensa jostain trilleristä, että rikollisilta näyttävät ovat poliisin soluttautujia. Paljon poliisin soluttautujia täällä. Levypainojen luona ollut iso mies käveli Marko suuntaan. Mies ei ollut vain Markoa selvästi pidempi vaan myös joka suhteessa suuri. Hyvin vahva, itsenäinen, vaarallinen, Marko ajatteli. Mies sanoi, että Marko on kai täällä ensimmäistä kertaa ja haluaako hän kuukausikortin vai onko hän vain kertakäynnillä. Zoran, Marko päätteli. Jättiläinen ojensi Markolle kouransa.

Marko seurasi Zorania sivuhuoneeseen. Zoran sanoi, että tapaaminenhan sovittiin kello yhdeksäksi. Oli vasta puoli yhdeksän. Hän ei voi vielä lähteä eikä tämä ole hyvä paikka keskustella. Marko sanoi voivansa odottaa ja selitti tuleensa aikaisemmin koska ehtii niin harvoin treenaamaan. Hän ottaisi pienen treenin. »Miten vaan», Zoran totesi ilmeettömästi, pyysi kertakäynnin hinnan ja palasi saliin.

Tosiasiassa Marko oli halunnut tarkkailla Zorania ennen keskustelua yrittäen arvioida mikä tämä oli miehiään. Salin seinällä oli peili, niin kuin saleissa yleensä on. Marko sijottui siten, että saattoi nähdä peilissä paitsi itsensä - koska peiliähän on tarkoitus käyttää asennon tarkistamiseen - ja Zoranin hieman taaempana. Zoran oli vahvan oloinen. Häneen itseensä verrattuna Zoran oli hyvin lihaksikas vaikka Markokin oli mielestään hyvässä kunnossa. Zoran oli paljon pidempi kuin Marko, ehkä yli kymmenen senttimetriä, ja selvästi leveämpi sekä hartioista että vyötäröstä. Tukka oli musta ja lyhyeksi leikattu. Päivettynyt iho, tai ehkä Zoranin ihonväri oli aavistuksen verran tummempi kuin pohjoismaalaisilla. Mies vaikutti etelämaalaiselta ja nimi viittasi Balkanin suunnalle, ehkä entiseen Jugoslaviaan, tai Bulgariaan. Eikö Bulgariassa kommunismin romahtamisen jälkeen järjestäytyneen rikollisuuden johtoon nousseetkin painonnostajat? Zoran oli painonnostajan näköinen. Vahva, eikä ainakaan liian hoikka sellaiseen. Toisaalta, luonnollinen. Ei pumpattu steroideilla. Jokin Zoranissa teki hänet rikollisen näköiseksi. Muutkin salissa olijat antoivat rikollisen vaikutelman. Se oli jotain silmissä tai ilmeessä. Jotain kovaa, häikäilemätöntä. Syy, miksi jostakin täysin tuntemattomasta näkee päälle, että hän on luottavainen, ystävällinen ja helposti jymäytettävä, kun taas nämä kaverit täällä... näitä, ja varsinkaan Zorania, ei viitsisi käydä ärsyttämään. Ovatkohan nämä niitä, jotka keräävät narikkamiehiltä suojelurahaa, eikö Ruotsissa ollutkin sellaisia jengejä? Mutta mitä Rossilla olisi sellaisten henkilöiden kanssa tekemistä. Seutukin oli yksi Tukholman rikollisimmista. Ei hätää, olen vain liian epäluuloinen, Marko ajatteli.

Marko katseli kuntosalin varusteita. Nykyään monissa saleissa oli lähinnä peruskuntoa nostavia koneita, ei niinkään voimailuvälineitä. Ehkä asiakkaat ovat enemmäkseen naisia, jotka haluavat hoikemman ja treenatumman kropan. Juoksumattoja, kuntopyöriä, kevyitä käsipainoja. Mutta täällä oli sentään vanhan ajan penkki ja levypainot.

Marko laittoi molemmille puolille kolmekymmentä kiloa. Tanko oli varmaan viidentoista, kahdenkymmenen tienoilla. Tämähän on alle Markon oman painon, pitäähän sen nousta. Sellaisilla painoillahan hän aikoinaan treenasi. Marko asettui penkille makuulleen ja nosti painot tuista käsille.

Raskaan tuntuinen, Marko ajatteli. No, pitäisi sen nousta. Mutta kun tanko lepäsi Markon rintakehän päällä hän tajusi, että vaikka kymmenen vuotta sitten tuo paino ei olisi ollut kummoinen ja hän oli vielä samassa painossa, niin kilot olivat kai siirtyneet toisaalle. Marko vinkkasi käsipainoja nostavalle kehonrakentajan näköiselle. Tämä auttoi tangon sen verran ylemmäs, että Marko sai kätensä suoremmiksi.

»Kiitos. Jäänyt treenaaminen liian vähään.»

Parikymppinen lihaksikas kaveri katsoi Markoa pitkään sanomatta mitään. Parempi olikin, ettei sanonut. Marko tunsi itsensä heikoksi, vanhaksi ja väsyneeksi. Peilissä hän oli näyttänyt hieman liikalihavaltakin. Vyötärölle oli kertynyt rasvarengas. Oli oikeastaan hyvä, että Zoran oli ehdottanut kuntosalia tapaamispaikaksi. Marko ei ollut viime vuosina pitänyt huolta fyysisestä kunnostaan. Opiskelu ja työ oli vienyt liikaa aikaa. Työ haittaa harrastuksia.

Zoran juoksi juoksumatolla. Oikeastaan aika hyvä homma olla valvojana. Hän varmaan tekee joka työpäivänä jonkun harjoitusohjelman. Kaipa tässä itsekin pitää treenata ainakin hiki pintaan. Marko kävi polkemaan kuntopyörää, mutta polki liian rauhallisesti ja alkoi ajatella asioita.



Ei kai hän vielä mitenkään voisi olla vanhenemassa? Ei tietenkään. Tuo nuori lihaksikas kaveri on vain paremmassa kunnossa kuin hän oli koskaan. Itse asiassa, hän ei ole paljonkaan huonommassa kunnossa kuin silloin. Tai on, mutta nythän hän on parhaassa iässä ja voisi vielä treenata itsensä vaikka huippukuntoon. Eikä hän sitä paitsi koskaan vanhenisikaan. Se ei tuntunut edes mahdolliselta. Jossain vaiheessa toisin pitäisi päättää mitä tekee isona. Hankkia pysyvä työ ja sellaista. Ei kai loputtomiin voi asioita itsekseen tutkia ja opiskella kaikenlaista.

Zoran lopetti juoksemisen ja siirtyi painoihin treenaamaan selkälihaksia. Marko siirtyi jalkalihaslaitteeseen. Jaloissa hänellä vielä oli voimaa, painot nousivat kevyesti. Zoran teki muutaman sarjan ja lepäsi välillä. Hän vilkaisi kelloaan ja ilmoitti, että sali suljetaan viiden minuutin kuluttua. Miehet lähtivät pukuhuoneen kautta suihkuun.

Zoran sanoi Markolle menevänsä itsekin ensin suihkuun ja lähti salista. Marko seurasi Zorania suihkuhuoneeseen pyyhe olallaan. Keskustelu voisi jossain vaiheessa alkaa, Marko ajatteli, mutta Zoran ei vieläkään suostunut keskustelemaan vaan meni saunaan pyyhe lantioillaan.

Saunassa ei ollut muita. Marko kipusi lauteille. Zoran katsoi Markoon päin.

»Siis Rossi antoi minun numeroni, mutta et ole hakemassa heille töihin? Halusit vain puhua jostain.»

Zoran kertoi saaneensa Rossilta varoituksen Markosta, mutta hän päättää itse kenen kanssa juttelee ja mistä.

Marko selitti lyhennetyn version miettien tarkasti minkä verran paljastaisi. Saunan heikossa valossa oli vaikea nähdä edes toisen henkilön kasvoja kunnolla. Tämä on oikeastaan hyvä paikka keskustelulle, Marko ajatteli. Vaikeampi salakuljettaa mikrofoneja ja nauhureita. Seköhän siinä meidän poliitikoillakin oli ideana?

Marko kertoi Joannan katoamisesta, ja ettei hänellä ollut mitään johtolankaa kuinka Joannan voisi löytää. Yllättäen Zoran väitti tuntevansa Joannan. Marko yritti kysyä missä he olivat tutustuneet, mutta Zoran vain tokaisi, että he ovat tuttuja ja onko se Markolle jokin ongelma.

»Miten olet yrittänyt löytää Joannan?» Zoran kysyi.

Marko kertoi mitä oli kokeillut. Yrittänyt tavoittaa hänet sähköpostin tai Facebookin kautta, mutta ei ollut saanut vastausta, Joanna ei varmaan pääse niitä lukemaan. Kysellyt kaikilta, jotka mahdollisesti tietäisivät jotain Joannasta, muttei ollut löytänyt sellaisia. Joannalla ei näyttänyt olevan sukulaisia tai ystäviä, tai varmaan on, muttei niitä löytynyt. Hän oli kysynyt poliisilta, joka oli tarkastanut sairaaloista tiedettäisiinkö siellä jotain. Näyttänyt Joannna valokuvaa joissakin hotelleissa, autovuokraamoissa, muissa paikoissa, jossa Joanna olisi ehkä käynyt. Ei mitään tulosta. Hän kertoi myös kuinka hän ja Kati olivat päätelleet, että Joanna on varmaan Lars Johanssonin matkassa. He olivat etsineet Larsia ja että Rossi oli antanut hänen nimensä.

»Mistä tunnet Lars Johanssonn?»

Marko selitti kuinka oli tavannut Larsin ja Joannan. Zoran näytti miettivän mitä tekisi. Lopulta hän sanoi:

»Joanna ei ole Lars Johanssonin mukana. Minä saan yhteyden Joannaan. Katsotaan sitten haluaako hän ottaa yhteyden sinuun.»

49.
Marko kulki portaita alas, matkatavara-aulan ohi ja tullin läpi vihreää kaistaa pitkin. Lentoaseman edustalta hän otti taksin rautatieasemalle. Zoran oli kertonut, että Joanna oli Helsingissä.

Ulkoilma oli mukavan raikas ja aurinko pilkotti toisinaan pilvien lomasta. Marko oli etuajassa, hänen pitäisi odotella Sociksen baarissa ainakin tunnin. Onneksi tapaaminen oli sisällä. Terasseille oli kyllä jo laitettu pöytiä, mutta ilma oli liian kylmä kahvin juomiseen ulkona, ainakin vielä tähän aikaan aamupäivällä. Baarissa oli vain kaksi asiakasta, hekin joivat vain kahvia. Marko tilasi teen ja istuutui nurkkapöytään, missä hänen oli pyydetty odottamaan Zoranin ystävän tuloa.

Marko katsoi kelloaan, pitäisi tulla jo. Sisään asteli uusi asiakas. Hermostuneen tuntuinen, lyhyt mies, ylipainoinen, kalju ja pujoparta kuin moottoripyöräjengiläisellä, muttei nahkatakkia; mukanaan isohko kassi. Hän katseli ympärilleen ja nähtyään Markon käveli tämä pöytää kohti. Mies ei istuutunut pöytään.

»Karttunen.»

Marko päätteli, että se oli esittely ja sanoi oman nimensä.

»Zoran soitti, tiedän jutun. Lähde mukaan.»

Marko seurasi miestä viereiselle rautatieasemalle ja portaita alas metrotunneliin. Mies katseli sopivaa paikkaa seinän vierellä ja löysi sitten tyhjän kulmauksen, jonne ohjasi Markon.

»Vien sinut Joannan luokse, mutta tehdään ensin vähän tarkistuksia. Ota akku irti matkapuhelimesta ja näytä ajokorttisi. Onko sinulla jotain muita lähettimiä? Haluamme pitää paikan piilossa.»

Marko kaivoi ajokorttinsa lompakosta ja antoi sen miehelle. Pienen yrittelyn jälkeen hän muisti kuinka akku lähtee irti siinä mallissa.

»Ei pitäisi olla», Marko sanoi. Mies kaivoi laukustaan radion, laittoi sen päälle ja käänteli taajuusnappulaa etsien signaalia AM-, FM- ja UHF-taajuuksilta.

»Luuletko, että tuo mitään löytäisi», Marko sanoi. »Nykyään signaali on koodattu vähän toisin, hajakoodeilla, ei tuo ilmaise kaikkia. Ei minulla mitään lähetintä ole.»

»Kunhan kääntelen. Näin tämän tempun jossain trillerissä.»

»Taisi olla aika vanha trilleri», Marko sanoi, »mutta siitä vaan.»

Mies oli löytävinään jonkin signaalin, pyysi Markoa riisumaan takkinsa ja peitti sen sitten alumiinifooliolla. Signaali ei muuttunut. Samoin hän peitti Markon kellon, lompakon ja kengät. Kengät sai sentään pitää jalassa. Marko katsoi toimitusta huvittuneena ja irrotti vielä vyönsäkin. Sekin tarkistettiin. Lopulta mies oli tyytyväinen.

»En minä ole mikään salainen agentti.»

»Ei sitä tiedä», mies sanoi. »Salainen agentti, siviiliasuinen poliisi, sinähän olit salapoliisi vain mitä. Eikö nekin käytä kaikenlaisia teknisiä jippoja.»



Salapoliisi? Marko ihmetteli. Mistä he senkin ovat saaneet selville? Tai, onhan se yrityksen webbisivulla mainittu - kaikki toimialat taivaan ja maan välillä ja curriculum vitae. Sieltä tietenkin.

»Nyt kierrellään vähän täällä metrotunneleissa. Varmistetaan, ettei sinua seurattu. Agentit teki niin, se oli jossain vakoiluromaanissa.»

Marko ei viitsinyt väittää, ettei häntä kukaan seurannut, vaan lähti kuuliaisesti mukaan.

»Mistä muuten tiedät, ettei meitä ole niin montaa, että joka ulostulon kohdalla ja joka metrolaiturilla olisi mies?» Marko kysyi.

»Ajateltu sitäkin. Me emme menekään täältä ulos, emmekä lähde metrolla mihinkään suuntaan.»

Kierteltyään tarpeeksi mies johti heidät takaisin rautatieasemalle M-lähijunan laiturille. He nousivat lipunmyyntivaunuun.

»Saat muuten maksaa liput, se on pieni lisä sovittuun hintaan. Kai sinulla on rahat?»

Zoran oli ilmoittanut, että Markon pitäisi maksaa kohtalaisen tuntuva summa vaivanpalkkaa näille ystäville. Hän oli hyväksynyt sen ja luovutti rahat miehelle.

Ilmala, Ruoholahti, Haaga,... Marko katseli junan ohittamien aseminen nimiä. Mies nousi ja näytti että ollaan perillä. Marko luki aseman, Myyrmäki. Pienen, ja varmaan pääkaupunkiseudun nuhruisimman aseman edestä sillan alta löytyi parkista vanha tiilenpunainen Opel. Mies viittasi Markon takapenkille ja meni itse etupenkille laskien laukkunsa ohjaajan viereiselle istuimelle. Hän otti jotain laukistaan ja kääntyi Markoon päin.

»Sori vaan, mutta saat hupun päähäsi. Siinä pystyy kyllä hengittämään. Älä ota sitä pois ja istu niin, että minä näen pääsi peruutuspeilistä koko ajan.»

Mies veti hupun Markon päähän ja sitoi sen suussa olevan nauhan siten, ettei Marko sitä saisi pois solmua avaamatta. No, jos paikka halutaan salata, niin ei kai sinne tietä saa näyttää, Marko ajatteli tyynesti. Ajomatka kesti pitkään, paikka ei ilmeisesti ollut lähelläkään Myyrmäkeä. Auto pysähtyi ja Marko ohjattiin huppupäisenä jonkin kerrostalon hissiin. Marko yritti arvioida mihin kerrokseen hänet vietiin, mutta se oli vaikeaa, ei kovin ylös. Marko ohjattiin sisälle johonkin asuntoon ja mies otti hupun hänen päästään.

»Joanna», Marko huudahti.

Joanna oli pukeutunut farkkuihin ja toppiin. Hän oli valmis lähtemään Markon mukaan: laukku kädessä, pusakka käsivarrelle heitettynä. Joanna näytti niin nuorelta. Hän jauhoi purukumia.

»Hei Marko, olen pahoillani kun lähdin sillai.»

Joanna selitti, kuinka poliisi oli tullut aamulla kahdeksalta hänen työpaikalleen ja kysellyt Larsista. Poliisi oli kertonut, että Larsia epäillään rikoksesta ja näyttänyt valokuvaa, jossa Larsin näköinen henkilö käveli jossain ostoskeskuksessa. Joanna oli sanonut, että kuva näytti Larsilta ja kysynyt mistä rikoksesta häntä epäiltiin. Terrorismiyrityksestä, pommi-iskun valmistelusta, poliisi oli sanonut. Poliisin käynnin jälkeen Joanna oli soittanut Zoranille ja kertonut tapauksesta. Joanna oli yrittänyt soittaa Markolle, mutta hänen puhelimensa oli silloin kiinni. Marko muisti painaneensa puhelimestaan virrat pois mennessään Karlssonin huoneeseen.

»Miksi et jättänyt lappua? Luulin, ettet halunnut tavata minua. Lassehan oli sinun vanha poikakaverisi vai mitä? Luulin, että karkasit hänen kanssaan.»

»En, se oli kauan sitten. Ei sillä väliä enää ole.» Joanna sanoi puristaen Markon käsivartta. »Lapun unohdin. Zoranin mukaan piti lähteä heti.»

»Tunnet siis Zoranin?» Marko kysyi.

Joanna kertoi, että he olivat töissä samassa paikassa. Kun Zoran oli kuullut mistä Larsia epäiltiin, hän oli samaa mieltä kuin Joanna. Lars oli lavastettu. Mutta Zoran oli väittänyt, että Joanna voi myös olla vaarassa ja kehoittanut tätä menemään heti kotiin ja olemaan avaamatta ovea kenellekään. Zoran oli myös sanonut, että hänellä oli ystäviä, jotka voisivat tarvittaessa piilottaa Joannan. Kun Marko ei vieläkään vastannut, Joanna oli soittanut Zoranille. Zoran haki hänet autolla tunnin päästä, kello oli kai yksitoista silloin, ja kolmen tunnin päästä hän oli jo Helsingissä. Zoran oli tullut mukaan eikä ollut antanut hänen soittaa tai jättää kenellekään viestiä minne oli mennyt. Helsingissä häneltä oli otettu puhelin, eikä hän saanut mennä ulos. Hän ei kuulemma ollut vanki, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Zoran ilmoittaa.

»Miksi Zoran luuli, että sinä olisit vaarassa?»

»Hänen mielestään tapaus osoitti, että liike oli solutettu», Joanna sanoi.

»Siis jokin liike on olemassa?»

»On on, liike on olemassa, mutta ei se tee terrori-iskuja. Jos tekee, niin se on solutettu.»

Kaikki liikkeet, joista voi olla jotain vaaraa valtiolle, solutetaan, Marko ajatteli. On helpompi johtaa mikäli voi ohjailla molempia kiistan osapuolia. Soluttaudutaan liikeeseen, päästään sen johtajiksi, muutetaan sen toiminta paremmin omia tarkoituksia palvelevaksi. Yleensä se tarkoittaa, että liike muutetaan väkivaltaisemmaksi, jotta se herättää antipatioita eikä kannatusta. Soluttautujia, vakoojia. Mussolini oli aluksi englantilaisten vakooja, Hitler meni natsi-puolueen edeltäjän kokouksiin armeijan vakoojana, Osama bin Laden työskenteli CIA:lle. Ovatko kaikki suuret pahikset alkuaan vakoojia, ja miten niin alkuaan? Maailman paha on tarpeellinen koska muuten ihmiset eivät ymmärtäisi hyvää, mutta paha saa aina palkkansa, ja kaiken lisäksi samalta tiedustelujärjestöltä kuin hyväkin.

»Mutta miten Larsin lavastaminen terroristiksi voisi auttaa?»

Marko kysyi tätä, mutta samalla jokin ajatus nousi hänen mieleensä yhä selvempänä ja loogisempana. Liike tosiaankin oli solutettu. Soluttautuja oli Lars, joka nyt oli ohjaamassa liikettä terrorismiin, nousemassa vallankumoukselliseksi johtohahmoksi. Liikkeethän otetaan haltuun tekemällä uskaliaita tekoja, puhumalla uskaliaita puheita, uskaltamalla, johtamalla, antamalla suunta. Tavallaan Lars on lavastettu, mutta hän itse on juonessa mukana. Tarkoitus on, että annetaan todiste siitä että Lars edustaa aitoa vastarintaa. On varmasti vaikea vakuuttaa näitä paranoidisia ryhmiä siitä, että joku web-bloggaaja on aito eikä tiedustelujärjestöjen soluttama henkilö. Salaliittolaisethan näkevät aina salaliittoja. Niihin on varmaan vaikea soluttautua siten, että pääosa uskoo soluttautujan aidoksi. Vaikeampaa kuin soluttautua poliittisiin ryhmiin tai terroristiorganisaatioihin, jotka eivät ole niin vainoharhaisia. Päämäärä on saada kaikki nämä liikkeet - koko vastarinta - jonkin tahon johtoon. Tai sitten tämäkin päätelmä on väärin.

»Liike on kasvanut niin suureksi, että he haluavat mustamaalata sen.»



Miksei niinkin, Marko ajatteli, paljon yksinkertaisempi selitys. Kuinka monta selitystä samalle asialle on näillä epämääräisillä humanistisilla aloilla?

»No niin, nyt saatte taas hupun päähän, heitän teidät asemalle», Karttunen keskeytti.

»Mitä sanoisit, jos vähän nopeuttaisimme paluuta. Unohdetaan huput ja Joanna ja minä kävelemme tästä Helsingin rautatieasemalle», Marko vastasi nostaen avoimen kämmenensä pysäyttävään eleeseen. »Ratikan äänestä ja ilman hiilidioksiidipitoisuudesta päättelen, että olemme Helsingin keskustassa, liikenteen melutasosta voisin arvata tämän asunnon sijaitsevan aivan Linjojen lähellä.»

Kuten voi odottaa, Karttunen ei sen enempää kieltänyt kuin vahvistanutkaan Markon teoriaa, sitoi vain yrmeänä heille huput päähän ja jätti heidät yhtä pitkän ja mutkikkaan ajomatkan lopuksi Myyrmannin kulmille.


Lentokoneessa Marko kertoi kaiken mitä oli tapahtunut Joannan kadottua. Karlssonin sähköpostin ja toimeksiannon Larsin löytämiseen. Katin tapaamisen, Marian tapaamisen, matkan Larsin ja Katin isän vanhan kolleegan luokse, keskustelut Rossin kanssa ja kuinka heidän piti ratkaista arvoituksia, ja Zoranin tapaamisen. Larsin siskon Joanna oli tuntenut jo kauan, hän ja Larshan olivat kerran yhdessä. Joanna kysyi mitä uutta Katin elämässä ja oliko Marko nyt kehittänyt jotain Katin kanssa. Marko kielsi ja kertoi Katin olevan niin rakastunut johonkin Carteriin, ei Jimmy Carteriin vaan johonkin Ron Carteriin, amerikkalaiseen, työskentelee lähetystössä.

»Eyes wide shut Carteriin.»

»Mitä sanoit», Marko kysyi.

»En mitään tärkeää», Joanna vastasi. »Minun täytyy jutella Katin kanssa Ron Carterista. Olen kuullut huhuja.»



Eyes wide shut. Kubrikin filmi eliitin seksijuhlista, Marko ajatteli. Miksi näissä valtaeliitin jutuissa tulee niin usein esille seksijuhlia? Olihan hän lukenut professori Leif GW Perssonin ansiokkaasta tutkielmasta, että Ruotsissa tällaisia seksipiirejä on korkeillakin paikoilla. Valtaeliitti sidotaan saattamalla heidät tilanteisiin, joilla heitä voi tarvittaessa kiristää. Italian P2 loosi teki sellaista CIA:n avustuksella. Prostituutiota, alaikäisiä kumppaneita, huumeita, kaikkea tällaista. Joskus niiden paljastamisella ei olisi ollut paljon merkitystä, mutta nykyään sellainen johtaa helposti henkilön tuhoon. Mafian keinoja. Tapa saada valtaeliitti estämään mafian johtajien tuomisen syytettyjen penkille. Mutta se menettely kuvataan jo vanhemmissa lähteissä. Ennen kuin edes oli järjestäytynyttä rikollisuutta nykyajan malliin. Silloin oli klubeja tai salaseuroja, seksimagiaa. Thomas Jefferson kuului Hell Fire klubiin. Joku astrologi järjesti seksijuhlia natsijohtajille. Niissä on melkein aina liitäntöjä okkultismiin. Tämä outo liitäntä esoteerisiin seuroihin ja okkultismiin. Mitä tekemistä johtajilla on sellaisten asioiden kanssa? Seksikö vain? Ei varmaankaan. Yhteydet. Niiden seurojen kautta on yhteyksiä tärkeisiin ihmisiin. Okkultismi ja seksi ovat vain hupia. Marko ei kysynyt Joannalta tarkennuksia. Ehkä Joanna tarkoitti jotain muuta. Ehkä Joanna ei tarkoittanut mitään.
Lennon aikana kumpikaan ei puhunut. Marko yritti miettiä tapausta. Joanna siis oli turvassa, eikä hänellä ollut mitään tekemistä Larsin katoamisen kanssa. Lars pitäisi vielä löytää. Kati väittää, että Lars on lavastettu. Mitä hän itse tekisi, jos joku lavastaisi hänet syylliseksi terrori-iskuun? Poliisi, siis osa poliisia, voisi olla mukana juonessa.

Mitä hän tekisi? Hän huomaisi yllättäen päivän lehdestä olevansa etsitty terrori-iskun yrityksestä epäiltynä. Hän varmaan yrittäisi ensin pysytellä piilossa, ettei kukaan huomaisi hänen kasvojaan. Ei menisi kotiinsa tai minnekään, jonne joku voisi löytää. Menisi johonkin hotelliin, jossa ei vaadita henkilötunnuksia, kirjautuisi väärällä nimellä, maksaisi käteisellä. Mutta jos hän olisi syytön, niin eihän hän sillä tavalla kauaa voisi jatkaa. Pitäisi selvittää asia poliisin kanssa. Hän soittaisi vaikka hotellin yleisöpuhelimesta poliisille ilmoittaen, että hänellä on vihje terrori-iskusta, mutta poliisin pitäisi tulla tapaamaan häntä hotellin aulaan, koska hän tuntee olevansa itse uhattuna.

Mutta kenelle poliisille? Marko kysyi Joannalta tiesikö tämä tunsiko Lars ketään poliisia henkilökohtaisesti, mutta ei Joannan mukaan.

Silloin voisi soittaa vaikka sellaiselle poliisille, joka on juuri ollut lehdissä ja jota on kehuttu rehelliseksi?

Jos Lars soitti, niin puhelu ohjautuisi hänen valitsemalleen poliisille, joka kehoittaisi Larsin pysymään tiukasti paikallaan. Poliisi saapuisi paikalle luultavasti vartin päästä, kuuntelisi Larsin selityksen ja ehdottoman kiellon, että hän oli lainkaan ollut ostoskeskuksessa tai ostamassa tupakkaa. Lars vietäisiin poliisiasemalle ja koska Lars olisi itse ilmoittautunut poliisille ja painokkaasti väittäisi, ettei ole valvontakameran kuvassa oleva mies, poliisi varmaan tutkisi poikkeuksellisen huolellisesti videokameran kuvaa. Vai tutkisiko? Marko ei ollut varma.

Tarkkaan mittaamalla kuvan henkilön pituuden ja Larsin pituuden, tai jopa tarkemmilla mittauksilla Larsista, kun hänellä olisi päällään valvontakameran miehen vaatetuksen kaltaiset tamineet, osoittaisi, että vaikka kasvot olivatkin hyvin samanlaiset, kehon mittasuhteissa oli eroa. Tai sitten, Larsilla oli alibi tai jotain muuta ilmenisi.

Oletetaan, että näin kävisi ja Lars ei olisi enää pääepäilty terroriteon yrityksestä. Poliisi saattaisi uskoa, että kyseessä on lavastus ja Lars saattaisi olla vaarassa. Ehkä poliisi järjestäisi Larsin turvataloon, mutta miksi hän vielä on etsintäkuulutettu?

Siihen voisi olla syitä. Terrorismiin saattoi liittyä poliisinkin sisällä olevia vuotajia, joten ehkä poliisi piti tapaamisensa Larsin kanssa ja Larsin sijoittamisen turvataloon vain oman ryhmänsä tiedossa. Asiasta ei tiedotettu muille poliiseille, jotka edelleen etsivät Larsia. Sehän olisi jopa järkevää: poliisi etsisi Larsin näköistä henkilöä, sitä joka todellisuudessa oli videokuvassa.

Näinkin voisi olla, Marko ajatteli, paitsi että se on vain tarina. Kaikkiin tapahtumaketjuihin voidaan aina punoa monta tarinaa. Pitäisi olla vahvoja todisteita, teknisiä todisteita, tunnustuksia. Ei voi lähteä siitä, mitä itse vastaavassa tilanteessa tekisi ja mikä olisi tavatonta ja sen vuoksi muka mahdotonta. Kaikki mahdollinen on mahdollista. Emme tiedä mitään mitä Lars teki tai missä hän on.

»Entä jos Lars yritti tehdä sen pommi-iskun?» Marko kysyi.

Joanna säpsähti. Oli se ollut mielessä hänelläkin.

»Luulin tunteneeni Larsin, mutta voi olla, että olin väärässä. Luulin, että Lars tosin on kyyninen ja kylmä, mutta ehdottoman rehellinen ja uskoo liikeeseen. Liike ei tee terroritekoja. On kai se mahdollista, että hän onkin jotain muuta» Joannna sanoi surullisesti.



No niin, alkaa kohta itkeä, Marko ajatteli. Naiset aina kuvittelevat tuntevansa miehet. Luulevat, että miehet eivät koskaan opi tuntemaan naisia. Miehet ovat niin paljon heitä yksinkertaisempia. Silloin kun niin on, ja usein niin on, se johtuu vain siitä, että miehet eivät yleensä pelaa pelejä. Jos he pelaavat pelejä, niin he ovat siinäkin sangen hyviä. Mutta pitäisi sanoa jotain tilanteeseen sopivaa. Pitäisikö sanoa, että en usko että Lars on terroristi. Hänet varmasti lavastettiin, hän on hyvä tyyppi, pahat tyypit ovat jossain muualla. Vai mitä tässä voisi sanoa?

Marko yritti sanoa jotain - tietenkin se epäonnistui. Joanna pyyhkäsi tukkaa kasvoiltaan eikä katsonut Markoon. Hänen silmäkulmassaan oli kyynel. Taas jokin näistä käsittämättömistä tunnetason jutuista, Marko ajatteli, mutta antoi olla. Hän halasi vieressään istuvaa Joannaa yhdellä kädellään. Joanna ei vastustanut, mutta ei kääntynyt hänen suuntaansa.



Kataloq: wp-content -> uploads -> 2017

Yüklə 1,37 Mb.

Dostları ilə paylaş:
1   ...   18   19   20   21   22   23   24   25   ...   29




Verilənlər bazası müəlliflik hüququ ilə müdafiə olunur ©muhaz.org 2020
rəhbərliyinə müraciət

    Ana səhifə