John r käveli yliopiston käytävää pitkin luokkasaliin

57.
Marko katsoi vierellään nukkuvaa Joannaa. Kone laskeutuisi Helsinki-Vantaan lentoasemalle puolen tunnin päästä. Marko mietti ja yritti jäsentää tapahtunutta. Oli vielä jotain mitä hän ei tiennyt. Mitkä olivat faktat?

Noora Laine väitti ratkaiseensa tapauksen jo aikaa sitten, mutta eihän hän ollut ratkaissut kuin Karlssonin USB-tikun ja terroristien osuuden. Poliisi oli estänyt terrori-iskun - tai osin tyrinyt, kolme kuollutta - ja kertonut saaneensa todisteita suurista rahan siirroista terroristi-iskun yhteydessä. Poliisin mukaan terrori-isku oli siis osa talousrikosta. Terroristien, Karlssonin USB-tikun ja Zoran Lenkovitchin väillä ollut yhteys oli ainoa, jonka Laine oli ratkaissut.

Zoran Lenkovitchin kuolema kiusasi Markoa edelleen, vaikka mies olikin rikollinen, koska hänellä oli jotain osuutta kuolemassa ja Zoran oli valunut kuiviin hänen käsivarsilleen.

Mutta kaikki ei ollut selvää. Entä vastasuunnitelma, mikä se todellisuudessa on? Maria Chelazzin käsikirjoitus? Larsin isän kirja? Joannan salaperäisyys?

Asioista ei muodostunut hyväksyttävää selitystä: ratkaisua, jossa kaikki lonksahtaa kohdalleen ja mukana on vain yksi tai kaksi sattumaa ja muutama virhe.

Tietenkin voi kysyä pitäisikö sellainen ratkaisu olla. Jos otetaan pysäytyskuva maailmasta, niin eikö siinä ole suuri määrä erillisiä juonia. Ihmiset tuntevat toisensa, joten eri juonilla on liitoskohtia, mutta ne kuitenkin ovat pääosin erillisiä. Ne eivät ala samasta ajanhetkestä, eivätkä pääty samaan ajanhetkeen. Ei voi olettaa, että olisi jokin selitys, jossa kaikilla juonilla on oma välttämätön kokonaisuutta tukeva paikkansa.

Vai voiko? Jos oikeassa selityksessä olisi irrallisia, tarpeettomia osia, niin miksi niitä ei olisi jätetty pois? Romaanissa ne jätettäisiin pois, koska siinä jokaisen osan tulee olla tarpeellinen ja motivoitu. Eikö kuitenkin ole niin, että myös maailma on ymmärrettävissä, ainakin suuressa skaalassa? Ymmärrettävyys tarkoittaa, että ei tarvitse kysyä miksi näin. Vaikka maapallo. Se on pyöreä, ei sen takia, että painovoima on pallosymmetrinen, vaan painovoima on pallosymmetrinen sen takia, että muuten voisi - ja pitäisi - kysyä: miksi tämä suunta on erikoisasemassa. Kysymyksen miksi tulee olla tarpeeton, koska fysikaalinen maailma on ymmärrettävä. Eikö tämä ole se syy siihen, että teoreettisessa fysiikassa halutaan symmetrioita? Jotta ei olisi satunnaisia, mistään seuraamattomia seikkoja. Koska fysiikan menetelmä näyttää tuovan hyviä teorioita, fysikaalinen maailma todellakin on ymmärrettävä. Se ei ole kokoelma erillisiä, mutta riippumattomia, tavallaan tarpeettomia sivujuonia.

Sen vuoksi selityksen tulee olla ymmärrettävä, mutta jos selitys on ymmärrettävä, niin se seuraa jotain rakennetta. Sen vuoksi sen, mitä on alussa, tulee vastata sitä mitä on lopussa. Alun tulee selittyä lopulla. Jos on löytänyt alun, voi myös päätellä lopun, ainakin, että jokin ei voi olla loppu, koska se ei vastaa alun kysymyksiin. Vastaavasti, mitä on ylhäällä, sen tulee vastata sitä mitä on alhaalla, koska muuten todellisuus ei ole ymmärrettävä.

Tämä ei siis voi olla loppu, Marko totesi. Mikä oli todistettava.

Joanna nojasi päätään Marko kylkeen ja jatkoi uniaan. Ongelma vaikuttaa hankalalta. Jossain on puuttuva osa, mutta missä? Tätä ongelmaa pitäisi ajatella jotenkin toisin. Mitenhän Joanna ajattelisi sitä? Ehkä hän ei lähtisi kysymyksellä kuinka: siis kuka teki mitä, milloin, miksi,... Siis kuinka muuten? Lähtisiköhän Joanna peilaamaan koko tapahtumaketjua suhteessa itseensä, naiselliseen kehoonsa, tai jollain muulla toivottoman epäloogisella tavalla?

Marko totesi asian pohtimisen hyödyttämäksi, otti edessään olevan tuolin selkämykseen tungetun sanomalehden, ja kävi lukemaan sitä. Joanna avasi silmänsä ja katsahti Markoon päin:

»Taisin nukahtaa hetkeksi.»

»Aivan sopivasti, olemme juuri laskeutumassa.»

»Mitä sinä olet tehnyt tälla aikaa, otitko myös torkut?»

»Ei, yritin saada jotain selvyyttä näihin tapahtumiin ja lopuksi mietin miten nainen ajattelisi kaikesta tästä tapahtuneesta.»

Joanna alkoi odotetusti heti puolustaa naissukupuolen erilaisuutta:

»Eivät miehet koskaan pysty ymmärtämään miten naiset ajattelevat. Naiset ovat monimutkaisempia.»

»Mutta naiset pystyvät ymmärtämään miten miehet ajattelevat?»

»Eihän siinä ole mitään ymmärtämistä, seksiä, seksiä, urheilua, autoja, työtä,... Miehet ovat niin yksinkertaisia.»

Marko ei viitsinyt käydä korjaamaan. Seksi olisi pitänyt mainita useampaan kertaan ja työ ennen harrastuksia, ja minne viina on unohtunut - vähänpä he meistä ymmärtävät, nämä joiden ajatukset askartelevat lapsissa, kodissa ja vaatteissa. Siinähän se on kaikkien ongelmien alkusyy. Voisikohan Harri saada tämän ongelman ratkaistua? Marko mietti. Ratkaisu on, mutta se ei ole ymmärrettävä, eikä vastaa alun kysymyksiin.

58.
Harri suhtautui ymmärtäväisesti Markon kysymykseen ja lupautui pohtimaan sitä heidän kanssaan.

»Siis tuollainen selitys. Jossa on jokin sattuma ja muilla osilla on ymmärrettävä osuus kokonaisuudessa. Kokonaisuutenahan tapaus on aika selvä. Noora Laine ratkaisi kaksi ongelmaan: Karlssonin USB-tikun ja lentokentällä nähdyt terroristit: Zoran Lenkovitchin kuolema liittyi USB-tikkuun ja kolmen terrori-iskussa menehtyneen kuolema liittyi terroristeihin. Näiden kahden juonen välillä oli sidos. Maria Chelazzin käsikirjoitus oli uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteoria. Kun olitte selvittäneet teorian, Maria kuoli.

Jokainen kuolema liittyy jo selitettyyn osaan, koska se osa on silloin lopussa. On ratkaistava vielä miksi Luchino Rossi ja Lars kuolivat, ja siihen tarvitsemme ymmärrettävän selityksen, jossa on jokin sattuma. Tällaistako tarkoitat?»

Marko nyökkäsi epävarmana. Ehkä hän tarkoitti jotain tällaista. Itse hän tosin epäili, että Marian kuolema liittyi niihin tiedusteluihin, joita tämä oli tehnyt Rossista: Rossi työskenteli mafialle, se oli selvä. Heistä ei pitäisi käydä liian innokkaasti kyselemään.

»Mutta silkalta sattumalta näyttää, että Lars lähetti Joannan kaappaamaan Karlssonin salkun», Harri sanoi. »Lars ei voinut tietää, että antikvariaatissa olisi hänen isänsä kirjan tietty kopio. Kukaan muukaan ei sitä voinut tietää. Joanna, mitä salkussa oli?»

»Se kirja, jonka vaihdoin toiseen kopioon, joitakin luentokalvoja, jokin artikkeliluonnos tai raportti, luentomoniste ja USB-tikku.»

»Luentomateriaali ei ollut salaista, joten sen voi jättää huomiotta. Raportin Lars laittoi vuotosivuilleen. Tärkeitä ovat kirja ja tikku. Kaksi päällekkäistä teemaa. Poliisi selvitti vain USB-tikun osuuden, johon liittyi kaksi erillistä juonta: Zoran ja terroristit. Toinen teema jäi selvittämättä. Johanssonin isän kirja, eli teoria siitä, että kirjassa olisi vastasuunnitelma uuden maailmanjärjestyksen suunnitelmalle.»

»Ajatus siitä, että kirjassa olisi jokin vastasuunnitelma, oli muuten sinulta, Marko», Harri jatkoi. »Sinä raportoit sen Karlssonille. Ilman tätä ajatusta vastasuunnitelmasta Lars olisi ehkä päätetty vapaaksi kun Zoran löytyi, tai ainakin hän olisi käynyt tarpeettomaksi Carterille. Broman raportoi epäilykset vastasuunnitelman olemassaolosta ylöspäin. Hän varmasti on jonkun salaseuran jäsen. Pakko olla, koska tarina on uuden maailmanjärjestyksen salaliitosta. Ainahan he ovat hyvin verkottuneita. Samoin Karlsson, yhtä hyvin verkottuneena, on varmasti mukana salaseurassa. Ajatus vastasuunnitelman mahdollisuudesta ei ollut uusi, varmaan niitä on aina silloin tällöin putkahtanut esiin, ja sellaiseen piti aina reagoida.»

Joanna totesi:

»Silloin siis suunnitelma on olemassa.»

»Tai on joukko henkilöitä, jotka uskovat satuihin», Harri jatkoi. »Joka tapauksessa, Larsia pidettiin vankina ja häneltä yritettiin saada vastasuunnitelmaa. Larsilla ei sellaista ollut, joten hän ei sellaista voinut paljastaa. Heti tajuttuaan, että kaappaajat haluavat tietoja jostain vastasuunnitelmasta, Lars näki siinä mahdollisuutensa selvitä hengissä. Hän yritti antaa vaikutelman, että hänellä on jokin vastasuunnitelma. Carsonille ja Bromanille siitä ei olisi hyötyä, mutta he voisivat ansaita paljon rahaa myymällä sen Luchino Rossille. Itsehän näit kuinka kiinnostunut se mies oli erilaista salaisuuksista», hän sanoi Markolle.

»Onko Rossilla rahaa siihen?» Joanna kysyi.

»Rossi teki paljon rahaa salaliittoja ja esoteerisia asioita käsittävillä kirjoillaan, ja sai mafialtakin rahaa», Harri jatkoi. »Toki ymmärrät, ettei hän ollut lainkaan niin hullu kuin vaikuttaa. Ihmiset ostavat sellaisia kirjoja ja Rossi antoi heille niitä. Rossi oli vanhan ajan silmänkääntäjä ja huiputtaja, tosin varsin oppinut. Sitä paitsi, hän oli aidosti kiinnostunut asiasta ja hän oli keräilijä.»

»Ne salaliitot, joista puhuimme silloin, olivat muuten aivan todellisia,» Marko sanoi.

Harri hymyili arvoituksellisesti ja piti taas tauon. Hän muisteli omia, vanhoja kokemuksiaan salaliittoteorioiden kanssa. Se on oma maailmansa, ja ovathan ne toisinaan totta, jossain mielessä.

»Oliko muuten se Rossin avustajan paikka, jota Marko haki, todellinen työpaikka?» Joanna kysyi.

»Toki, se olisi ollut aivan aito haamukirjoittajan paikka. Ei Rossi ehtinyt kokonaan itse kirjoittaa kirjojansa», Harri sanoi. »Sääli, ettei Rossi enää ole elossa. Hän kirjoitti hyviä kirjoja - tai joku assistentti kirjoitti. Carter siis tapasi Bromanin, ja he yhdessä miettivät, kuinka Larsin vastasuunnitelma voidaan myydä. Lars tuli itse avuksi ja ehdotti Karlssonin protokollaa. Tämä sopi Carterille mainiosti, koska hän suuresti epäili oliko mitään vastasuunnitelmaa olemassakaan ja Karlssonin protokollassa asiantuntijat vakuuttavat ostajat. Lars väitti, että Marko ja Joanna kyllä vakuuttavat Rossin, kaikki menee hyvin ja rahat saadaan.»

Joanna jatkoi Harrin selitystä:

»Tuo on ehkä mahdollista. Karlsson sai siis tehtäväkseen uskotella Markolle ja Katille, että oli muka vaihtanut puolta, tietäisi missä Larsia pidettiin, ja saisi Larsin vapaaksi. Markon ja Katin tuli vain vakuuttaa Rossi protokollan mukaisesti.»

»Siinä protokollassahan oli sian mentävä aukko tässä kohdin», Marko totesi.

»Karlssonkin sen tiesi, hän kai luotti että Rossi uskoisi kaltaisesi rehellisen tollon osaavan puhua vain totta», Harri vastasi Markolle. »Valitettavasti Rossia ei saatu vakuutettua. Hän oli palkannut kaksi henkivartijaa mukaansa. Miehet olivat mafian jäseniä ja tottuneet liian kovaotteisiin toimiin. Ja pahimman riidan aikana paikalle tuli poliisi.»

Joanna puuttui keskusteluun:

»Poliisi oli seurannut minua aina siitä lähtien kun olin päässyt poliisin kuulusteluista, joten seuratessani Markoa ja Katia johdin poliisin paikalle. Heidän avullaan pääsin sisään instituuttiin, toisin vasta tapahtumien loppuvaiheessa. Tulitaistelu syntyi Luchinon miesten paniikkireaktiosta, ja poliisit vastasivat siihen. Carter ampui Larsin, poliisit ampuivat Rossin ja toisen hänen turvamiehistään. Carter ja Broman pakenivat Helsingin studiosta.»

»Luchino Rossin kuolema liittyy siis teemaan Larsin isän kirjasta. Hän halusi saada kirjan salaisuuden ja kuoli kun salaisuus oli paljastettu. Larsin kuolema taas liittyy teemaan vastasuunnitelmasta. Vastasuunnitelma tulee tuhota, joten Lars tuli tappaa. Riittääkö tämä ymmärrettäväksi selitykseksi», Harri kysyi.

Tavallaan kai se riittää, Marko mietti. Looginen ja uskottava selitys. Sattumalla oli osuus, mutta ei liian suuri. Yksi sattuma, koska sellainen aina tulee sotkemaan suunnitelmia tai muuten ne onnistuisivat niin, ettei kukaan edes tietäisi asiasta. Loput ihmisten suunnitelmia, loogisia ja uskottavia ratkaisuja. Loogisessa ja uskottavassa selityksessä ei ole muita suunnittelijoita kuin tapahtumiin liittyvät ihmiset. Ei kohtaloa, Jumalaa, suurta salaliittoa. Niinhän se on salapoliisiromaaneissakin, selitys sisältää jonkun sattuman ja lopuista vastaavat tarinan ihmiset. Vaikka todellisuudessahan koko juonen suunnittelee kirjailija, tarinan ulkopuolinen kaikkivoipa taho. Selitykseen jäi tietenkin aukkoja, mutta eihän kaikkia seikkoja koskaan saa täsmäämään. Selitykset ovat vain likiarvoja todellisuudesta. Viisi erillistä teemaa, joista jokaiseen liittyy jonkun kuolema. Ehkä se on loogista. Kelvatkoon toistaiseksi, jos se kelpaa Harrille ja Joannalle.

»Broman ja Carter yrittivät siis pankkiryöstöä ja Lars joutui mukaan aivan vahingossa», Marko totesi, »Miksei. Yksinkertaisin selitys on usein paras.»

Markon ja Joannan suhde oli rakkautta ja kesti vajaan viikon. Marko yritti udella Joannalta aivan perustietoja: missä hän asui, oliko Joannalla vanhempia tai sisaruksia, lapsia kenties, missä maassa hän oli syntynyt, ja oliko hänen nimensä aina ollut Joanna Nowak vai vain ne pari-kolme vuotta, joiden ajalta rekistereistä löytyy tietoja Joanna Nowakista. Marko huomasi ristiriitaisuuksia Joannan vastauksissa, muttei halunut mainita niistä mitään. Eräänä aamuna Marko totesi Joannan lähteneen. Harrin ratkaisun virhe alkoi käydä yhä selvemmäksi. Teemoja oli kuusi, ei viisi. Ensin Joanna katosi, sitten löytyi, siten taas katosi, sitten löytyi, ja nyt taas katosi. Joanna katosi myös Ateenan matkan jälkeen. Heiluri jälleen. Joanna oli avain oikeaan salaisuuteen, muut olivat vain sivujuonia. Joanna oli tarinan todellinen salaisuus, tai oikeastaan, Joanna ei itse ollut salaisuus, vaan johti salaisuuteen. Joanna olikin siis Sofia. Sofia, Viisaus. Onko se tavallaan muusa, joka tulee ja menee, ja on uskoton siinä, että helposti jättää ja siirtyy toiselle? Mutta mikä silloin on Lars? Ongelma ei ole lainkaan selvitetty. Ei filosofisesti tyydyttävällä tasolla. Kaikella täytyy olla merkityksensä ja symboliikankin tulee toimia, varsinkin jos kyse on esoteerikoista.

Tämän ymmärrettyään Marko yritti selvittää Joannan nykyistä olinpaikkaa - tuloksetta. Hän käytti kaikkia suhteitaan, ja Harrin vanhoja suhteita poliisiin. Joanna oli taas muuttanut jättämättä yhteystietojaan. Marko suostutteli soveltuvin menetelmin lentoasemien henkilökuntaa antamaan tietoja oliko Joanna Nowak matkustajalistassa. Kaikki näytti toivottomalta, kunnes elokuun alussa hän sai soiton. Joanna Nowak on ostanut lentolipun Helsinkiin.

Marko ei kiirehtinut tapaamaan Joannaa, koska se olisi vain johtanut uuteen lyhyeen aikaan yhdessä. Hän seurasi Joannaa ja yritti selvittää tämän salaisuutta. Helsinkiin saavuttuaan Joanna vuokrasi auton. Auto löytyi kadulta parkkeerattuna. Se helpotti asiaa merkittävästi.
Markon kännykkään saapui sanoma, että Joanna oli lähtenyt liikkeelle autollaan. Marko oli asentanut Joannan autoon GSM:n lyhytsanomia lähettävän paikannuslaitteen, joten seuraaminen olisi helpompaa. Marko oli ladannut kännykkäänsä ohjelman, joka lähettäisi paikannussanoman kerran minuutissa mikäli auton paikka muuttuisi. Hän oli tehnyt GSM-lähettimen GPS:llä varustettusta GSM-puhelimesta. Se toimi aika hyvin kaupungissakin, autoa ei tarvinnut seurata aivan vierestä. Laite lähetti signaaleja sallituilla GSM:n taajuusalueilla, ja sen sai asennettua varsin huomaamattomasi, vaikka se ei ollutkaan niin pieni kuin poliisin tai vakoilijoiden käyttämät laitteet.

Joannan seuraaminen oli luultavasti ajanhukkaa. Mitä hän aikoisi tehdä, teeskentelisi tapaavansa Joannnan sattumalta jossain kaupassa tai huoltoasemalla tai minne Joanna olikaan menossa? Eikö hän vain halunnut hyväksyä, että heidän yhteinen tarinansa oli lopussa? Ei, se ei ollut syy - Joannan paluu Suomeen oli outoa. Se ettei hän ottanut yhteyttä Markoon ei ollut omituista, mutta mitä Joanna täällä teki? Markolla oli tuntu, että kaikki ei ollut vielä selvää. Salaliittoa ei ollut kokonaan selvitettu.

Oli onnenpotku, että Joanna oli vuokrannut auton. Oli paljon helpompi seurata autoa, joka lähetti lyhytsanomia, kuin odotella, että varjostettava lähtisi liikkelle. Jos Joanna olisi kävellyt tai käyttänyt julkisia kulkuneuvoja, niin varjostaminen olisi ollut Markolle paljon vaikeampaa. Jalkamiehenä hän ei olisi voinut seurata Joannaa, koska tämä olisi varmasti jossain vaiheessa tunnistanut hänet. Markon olisi pitänyt odottaa autossa Joannan hotellin lähellä tuntikausia, ehkä vuorokauden ympäri, autoa vaihtaen, jotta sitä ei huomattaisi. Eikä olisi kovin luultavaa, että hän pystyisi varjostamaan jalankulkijaa. Joanna saattaisi tuntea hänet, tai päästä karkuun liikennevaloissa, tai jotain muuta.

Joannan auto ajoi Itä-Helsinkiin kohti teollisuusaluetta. Tattarisuo. Pahamaineinen jo niistä vanhoista tapahtumista. Ruumiinosia löytyi - poliisi epäili silloin vapaamuurareita, mutta niiden aiheettomien syytösten takana olikin äärioikeistolaisia. Seudulla oli paljon varastorakennuksia. Joannalla ei luulisi olevan mitään syytä ajaa tänne.

Marko näki tietokoneensa näytöltä, että Joannan auto oli pysähtynyt. Lyhytviestejä ei enää saapunut. Auto oli paikallaan erään varastorakennuksen vieressä. Marko ohjasi autonsa samalle kadulle ja pysäytti noin sadan metrin päähän Joannan auton taakse, koska silloin Joanna ei ohittaisi hänen autoaan lähtiessään ja heti tuntisi Markon autoa, jolla oli matkustanut tuhansia kilometrejä Helsingistä Upsalaan. Joanna oli juuri menossa sisään rakennuksen sivuovesta. Marko soitti Harrille.

»Joanna on mennyt sisään rakennukseen, jäänkö odottelemaan, että hän tulee ulos?» Marko kysyi.

»Juuri niin. Emme nyt vielä voi tehdä mitään.»

Joanna ei viipynyt sisällä kauan, ehkä noin kymmenen minuuttia. Marko odotteli kun Joanna käynnisti autonsa ja ajoi pois.

»Jätän auton tähän, jos vaikka Joanna palaa,» Marko selitti matkapuhelimeensa, »ja menen vähän tutkimaan rakennusta.»

Ovi, josta Joanna oli tullut ulos, oli lukossa. Marko punnitsi käsissään kahta mukaan ottamaansa sorkkarautaa. Suurempi, yli metrin mittainen, ja aivan pieni, punainen, kämmenen mittainen, sellainen lipastonlaatikoiden avaamiseen sopiva. Marko oli ostanut sen alennusmyynnistä, koska oli tänä elektronisten vempainten aikana heti mieltynyt sen yksinkertaiseen, pelkää voimaa kuvastavaan muotoiluun. Mutta ovi oli teräksinen, samoin kamanat. Sen murtaminen ei tulisi kyseeseen. Jonkun uloskäytävän Marko aikoi murtaa, sopiva vain pitäisi löytää.

Varaston seinä oli tiiltä. Siitä ei mentäisi läpi sorkkaraudalla. Marko kiersi rakennuksen, muttei löytänyt sopivaa ovea. Toisella puolella oli mahdollisesti jonkinlainen toimisto, mutta senkin ovi oli vankka ja ikkunoita rakennuksessa ei näemmä ollut lainkaan.

Marko soitti taas Harrille:

»Tässä rakennuksessa ei muuten sitten ole ikkunoita, mitä tehdään?» Marko sanoi.

»Siinä on sitten varmaan kattoikkunat,» Harri ehdotti.

Marko kävi etsiskelemään palotikkaita katolle. Sellaisethan rakennuksessa varmaan tulisi olla. Ne löytyivätkin, ja vaikka ne loppuivat aika korkealla katutasosta, Marko onnistui nousemaan niille ja sitä kautta katolle. Harri oli oikeassa, siellä oli kattoikkuna, kaksikin.

Katto oli pellistä, ja Marko mietti millaista melua katolla kävelevä ihminen aiheuttaa. Hän yritti kävellä mahdollisimman hiljaisesti, jotta rakennuksen sisälle ei kuuluisi mitään, tai luulisivat vaikka oravaksi.

Kattoikkuna ei ollut kovinkaan vahvarakenteinen, ja sorkkaraudalla Marko sai väännettyä ikkunanpieliä sen verran että sai säpin ja koko ikkunan auki. Marko katsoi alaspäin. Ikkunasta oli pudotusta betonilattialle viitisen metriä. Varastossa oli metallihyllyjä ja jonkin verran laatikoita, mutta ne olivat liian kaukana, että niitä pitkin voisi laskeutua. Tähän tarvittaisiin köysi.

Marko piti autossaan hinausköyttä ja palasi autolleen. Vilkaisu takakonttiin palautti hänen mieleensä jotain. Aiemmin, kun hänen autonsa olivat tätä nykyistäkin huonompia, hän oli usein tarvinnut hinausköyttä. Aivan liian usein. Jonkin aikaa hän oli ollut autotta ja sitten hän oli ostanut tällaisen paremman auton, jota ei tarvitse alituiseen hinata käyntiin. Köysi oli varmaan häkkivaraston nurkassa. Marko lähti ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Ostettuaan köyden hän harkitsi parasta tapaa päästä varastorakennukseen. Köysi pitäisi kiinnittää tukevasti johonkin ja hän laskeutuisi alas. Jos sisällä olisi joku, hän ei pääsisi pakenemaan riittävän nopeasti kiipeämällä ylös, joten hän avaisi sisäpuolelta varaston jonkun ulko-oven ja kävisi uudestaan katolla hakemassa köyden pois. Murtojälkiähän kattoikkunaan jäisi, joten Marko veti hansikkaat käsiinsä. Sormenjälkiä hän ei jättäisi.

Köyden kiinnittäminen tukevasti ei onnistunut. Ikkunan rakenteet eivät kestäneet Markon painoa.

Hän kiinnitti vetoköyden pieneen sorkkarautaansa, roikkui käsillään reunuksista, laski päällään ikkunan varovasti kiinni.

Pieni sorkkarauta jäi ikkunan ja sen pielen välille, mutta kestääkö se siinä?

Alkaisiko se kääntyä kun Marko roikkuu köydessä viiden metrin korkeudella betonilattiasta?

Köysi vetää sitä kattoa vastaan. Kitka pitää sen paikallaan. Varmasti. Fysiikkaan täytyy voida luottaa.

Toivottavasti.

Marko laskeutui varaston lattialle.

Köysi kesti.

Hän katseli ympärilleen. Hän oli yksin, se oli sentään hyvä.

Aavemaisen hiljaista. Ilma oli kuiva ja pölyinen.

Tyypillinen varastorakennus. Metallirakenteiset varastohyllyt. Puulavat, joilla laatikoita. Trukki ja pari keräilyvaunua. Nosturi katossa olevissa raiteissa. Ilmassa leijui hienoa pölyä, joka ikkunoista tihkuvassa auringonvalossa näkyi selvästi. Loistelamput tuomassa lisää valoa, mutta ne eivät olleet päällä. Korkeat kaksoisovet, jotka avaamalla varastosta voisi kuljettaa pois jotain suurempaa.

Kaksi ulko-ovea ja jonkinlainen toimisto, josta ilmeisesti annetaan työtehtävät varastomiehille. Varastossa ei näyttänyt olevan ketään.

Kuin kukaan ei olisi käynyt siellä pitkään aikaan.

Ehkä se ei enää toiminut noutovarastona vaan jonkinlaisena harvemmin tarvittavana varavarastona. Marko käveli toiselle ulko-ovelle kuin mitä Joanna oli käyttänyt. Se oli avattavissa sisäpuolelta ilman avainta. Hän meni ulos, ylös katolle, vetäisi köyden ylös kerälle olkapäälleen ja yritti peittää murtojäljet. Tulos näytti hyvältä ja hän ajatteli, että tuskinpa katolla kovin usein kukaan ikkunoita tarkistamassa käy.

Marko ihmetteli mitä Joanna oli täällä tehnyt.

Varasto oli siisti, mutta kaikkien laatikoiden päällä oli hieno pölykerros, josta saatoi päätellä, ettei Joanna ollut koskenut laatikoihin. Missään ei myöskän ollut mitään laukkua ja muuta esinettä, jonka Joanna olisi sinne tuonut. Lattialla ei näkynyt Joannan askeleiden jälkiä. Markon omat askeljäljet oli erotettavissa katsomalla viistosti likaisista kattoikkunoista siivilöityvän valon suuntaan. Joanna ei ollut käynyt tässä osassa varastoa.

Joannan käyttämän oven kohdalla lattiassa ei ollut pölyä eikä askeljälkiä, mutta seinän viertä pitkin pääsi väliseinälle, jossa oli alaslasketulla metalliverholla peitetty liukuikkuna ja valkoinen lukollinen ovi. Jonkinlainen toimisto.

Joannan on täytynyt mennä sisään toimistoon.

Marko käveli toimiston ovelle. Se oli puinen, murrettavissa sorkkaraudalla.

Ongelma tulisi murtamisen jälkeen.

Oven takana saattoi olla joku. Siellä voisi periaatteessa olla mitä vain. Toistaiseksi Marko oli välttänyt kaikkea ääntä, mutta sisäoven murtamista ei voisi tehdä hiljaisesti.

Ei kai tässä muuta voida tehdä, hän ajatteli, ja kävi vääntämään ovea karmeistaan. Toimistokopin seinät olivat jotain levyä ja kuten Marko odottikin, ne taipuivat sen verran että lukitun lukon kielen sai voimalla melkein väännettyä ulos karmissa olevasta vastinkappaleestaan. Ovea ei tarvinnut murtaa, karmeihin vain jäi pienet painaumat. Napakka potku oveen avasi sen lopullisesti.

Alkeellisempi tapa mennä sisään, Marko ajatteli, mutta toimiva.

Toimistokopin yhdellä seinällä oli sohva, jota oli käytetty vuoteena. Tyyny, peitto, jopa lakana. Selvästi joku asui täällä. Toisella seinällä oli huriseva jääkaappi. Marko avasi sen. Olutta, makkaraa, juustoa, leipää, suklaata. Selvästi ei mikään terveysintoilija. Täällä siis asuu joku. Toikohan Joanna tänne tätä roskaruokaa? Luultavasti ei. Joanna ostaisi terveellisempää ruokaa.

Toimiston seinä oli täynnä metallirakenteisia varastohyllyjä. Niillä olevat kirjat näyttivät tasokkailta tieteellisiltä teoksilta. Tämä on enemmän Joannan tyyliä, ehkä hän kävi tuomassa kirjoja. Marko poimi yhden kirjan. Sen alkulehdillä oli painettuna kirjaston nimi. Käsikirjastosta vielä. Vanha kähvellä tarpeellinen kirja käsikirjastosta -temppu. Eikö kaikissa kirjastoissa vielkään ole magneettikoodeja? Marko laittoi kirjan takaisin hyllyyn. Hän lueskeli kirjojen nimiä. Asia oli selvä.

Markon mieleen tuli vain yksi henkilö, jonka voisi ajatella asustavan varastossa, syövän roskaruokaa, jota Joanna kävisi tapaamassa, ja joka lukisi kirjastosta kähvellettyjä tieteellisiä teoksia, joiden aiheet muistuttivat erään toisen kirjahyllyn valikoimaa: Lars Johansson. Ruumistahan ei poliisi tietenkään koskaan löytänyt, koska sitähän siellä ei koskaan ollut. Tämä havainto ei luonnollisesti yllättänyt Markoa.

Marko mietti pitäisikö hänen jo soittaa Harrille ja pyytää tätä vahvistukseksi, mutta päätti ensin tutkia toimistoa paremmin. Lars ei ollut täällä, siis missä hän voisi olla?

Toimistokoppi ei ollut suuri. Varastossa Lars ei myöskään ollut. Jäljellä oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko Lars oli nyt poissa rakennuksesta tai sitten jossain oli ylimääräinen huone, kellari, jotain sellaista.

Pienellä etsinnällä Marko löysi toimiston lattiasta lattialuukun. Kannen päälle oli liimattu muovimatto, joten sitä ei aivan heti havainnut, mutta tietenkin sen löysi jos kävi etsimään. Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan. Marko ei kolkuttanut vaan avasi luukun mahdollisimman hiljaisesti. Puiset portaat johtivat alemmas.

Marko käveli portaat alas pimeään huoneeseen. Hän hapuili valokatkaisijaa seinän vierestä, mutta huomasi ettei se toimi. Hän poimi taskustaan avaimenperän, ja painoi sen kalvakkaansinisen LED-valon päälle.

Huoneessa oli hyllyjä ja niissä riveittäin vanhan näköisiä pahvikansioita. Huoneen yhdellä seinällä oli ovi. Sen reunoista pilkisti heikkoa valoa. Marko avasi oven ja astui sisään.

Avaimenperän sininen kajo valaisi melkein tyhjää huonetta. Huoneen keskellä oli istuma-asentoon nostettu painonnostopenkki. Huoneen yhdellä seinillä oli käsipainoja kannattamissa. Taas painoja? Mikä niiden merkitys voisi olla? Kaikella on merkitys, joko alunperin ajateltu tai jälkeenpäin hoksattu. Marko mietti. Ainoa merkitys käsipainolla on, että sillä on helppo kolauttaa vastustajaa. Marko tunsi olonsa turvalliseksi näin monen potentiaalisen aseen ympäröimänä. Toisella seinällä oli lapsuuden voimistelutunnit muistiin tuovat puolapuut. Lattialla oli musta matto, ehkä muovia. Jonkinlainen kuntosali, Marko pätteli. Ei oikein Larsin tyyliä. Lars treenaisi raikkaassa ulkoilmassa.

Huoneen keskellä olevan tuolin selkämys oli takaa lähestyttäessä peittänyt tuolissa istuvan henkilön, mutta nyt Marko näki hänet sivulta.

»Terve Lars. Näytät terveemmältä kuin moni arvaisi», Marko sanoi.

Lars ponnahti tuolilta, työnsi Markoa hartioista seinää kohti ja lopuksi kopautti hänen päänsä kellarin tiiliseinään.

Sitä Marko ei osannut odottaa.

Ennen kuin hänen silmissään musteni, hänen viimeinen ajatuksensa oli, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Marko kaatui taaksepäin lattialle. Musta muovimatto vaimensi hänen takaraivonsa kolauksen lattiaan. Mitään pahempaa ei sattunut. Miksi? Heidänhän piti olla ystäviä.

Marko heräsi vähitellen.

Hän huomasi olevansa kyljellään lattialla, sidottuna käsistä ja jaloista. Takaraivoon koski. Lars oli yhdistänyt hänen jalkansa selän taakse sidottuihin käsiin, joten Marko ei pystyisi nousemaan. Marko ei ollut koko aikana sanonut mitään. Hän yritti toipua iskusta, joka jomottaisi ainakin yhden päivän, ja koota ajatuksiaan. Lopulta hän päätti sanoa jotain.

»Miksi?»

»Miksi on näissä asioissa aina väärä kysymys,» Lars sanoi. »Ymmärrät tämän nyt väärin. En heti tuntenut sinua, kuulin vain että joku oli tulossa tänne. Toivoin että et olisi huomannut minua ja olisit lähtenyt pois. Kun tunsit minut, sinut oli pakko sitoa. En aio tehdä sinulle mitään. Pääset vapaaksi kunhan koe on tehty, mutta kun nyt tulit tänne, joudut olemaan täällä jonkin aikaa.»

Lars kopeloi seinän vieressä lattialla mytyssä lojuvaa puseroaan ja kaivoi sen taskusta matkapuhelimen.

»Löysit tietenkin tänne Joannaa seuraamalla. Soitan Joannan tänne. Näin ei saa päästä enää tapahtumaan. Joanna saa keksiä mitä kanssasi voidaan tehdä.»

Olisi pitänyt soittaa Harrille ja pyytää tulemaan, Marko ajatteli. Menee varmaan kauan ennen kuin Harri alkaa ihmetellä miksi en ota yhteyttä.

Lars oli sanonut, ettei hänelle tapahtuisi mitään, mutta Marko ei ollut vakuuttunut. Kyllä hän sen uskoi, että Lars tarkoitti sitä mitä sanoi - silloin kun hän sen sanoi, mutta Joannan oli kertonut, että Lars usein muutti mieltään nopeasti ja unohti kaiken mitä oli ennen luvannut.

Lars optimoi kaiken aina tästä tästä hetkestä lähtien tulevaisuuteen. Historialla, sillä mitä oli tapahtunut tai sillä mitä oli sovittu ja luvattu, ei ollut merkitystä. Strategia, joka dynaamisen ohjelmoinnin mielessä oli optimaalista. Lars oli arvaamaton, tavallaan fanaatikko, tavallaan täysin tunteeton tiedemies. Marko päätti yrittää puhua mahdollisimman paljon ja aivan tavallisella tavalla Larsille. Marko muisti, että kidnappaajille tulee yrittää puhua, jotta heidät saa suhtautumaan vankiin ihmisenä.

»Mukava kuntosali sinulla täällä.»

»Hyvä kun pidät siitä, voit olla täällä pitkäänkin. Itse en juuri siitä välitä, mutta tuolla tuolilla on hyvä miettiä asioita.»

»Mikä se koe on?»

Tutkijat mielellään selittävät tutkimustaan, sen Marko tiesi.

»Voin kertoakin jossain vaiheessa jos olet kiinnostunut. Voit sitten sanoa mitä ajattelet. Arvostan kovaakin kritiikkiä», Lars vastasi.

»Olen saanut jotain tästä jo selville», Marko sanoi. »Joitakin asioita on jäänyt avoimeksi. Kun nyt olen vangittuna enkä voi tiedoillani mitään tehdä ja Joannan odottelussa voi mennä aikaa, niin voisitko selittää muutaman asian?»

Marko tiesi, että Lars selittäisi ajatuksiaan mielellään kenelle hyvänsä ja piti avoimia kysymyksiä henkilökohtaisena haasteena, jonka hän aina ottaisi.

»Mikäs siinä, kysy vaan.»

»Poliisi kertoi, että olit keskustellut terroristien kanssa Arlandan lentokentällä seitsemäs huhtikuuta.»

»Seitsemäs huhtikuuta... Olin matkalla Helsinkiin. Katsotaas...», Lars vastasi. »Niin, ne miehet. En tuntenut heitä. He olivat fanejani. Lukivat webbisivujani. Pitivät kovasti artikkeleistani. En tiedä mistä he tunsivat minut - varmaan kuvastani niillä sivuilla. Eihän faneille voi olla töykeä. Jäin tietenkin juttelemaan. Joanna alkoi jo hermostua, kun minua ei kuulunut.»

»Oli toinenkin asia, jonka poliisi kertoi. Ostit luottokortillasi tupakkaa sen Tukholman pommiyrityksen jälkeen. Jos pommia et tuonut sinä, niin mistä heillä oli luottokorttisi?»

»Voihan kortin kopioida. Maksat jossain kortillasi. Naputtelet pin-koodisi. Mistä tiedät, että kone ei laita tietoja talteen? Tai he olivat tehneet minun nimelläni uuden luottokortin. Tai mitään korttiostosta ei ollutkaan, joku vain muutti rekistereitä ja näytti siltä, että olisin ostanut. Mahdollisuuksia on monta. En ollut silloin edes Ruotsissa.»