John r käveli yliopiston käytävää pitkin luokkasaliin

3.
Tai ehkä kaikki alkoikin neljäs huhtikuuta kun Johan Karlsson avasi oven huoneeseensa ja heilautti vasemmassa kädessä kantamansa painavan näköisen, kuluneen nahkasalkun nojalleen tuolia vasten. Se pingotti täytenä kaikista niistä kirjoista, joita hän oli esitellyt opiskelijoilleen uuden opintojakson ensimmäisellä luennolla. Karlsson päästi raskaan olkalaukun putoamaan vasemmalta olkapäältään, siinä oli kannettava projektori siltä varalta, että luokan projektori olisi taas epäkunnossa.

Luokan tekniikassa oli ongelmia noin joka kolmas kerta: milloin lamppu oli palanut, milloin joku oli sotkenut johdot projektorin, tietokoneiden ja hubi-kytkimen välillä, ja milloin projektori muuten vaan ei suostunut näyttämään kuvaa oikealla resoluutiolla vaan itsestään kytki kuvan pois parin minuutin päästä.

Oikeassa kädessään Karlsson kantoi kannettavaa tietokonettaan. Hän otti koneen laukustaan ja asetti se työpöydälleen. On se hyvä, ettei enää tarvitse sählätä kalvojen kanssa luennolla. Nyt pärjää raahattavalla tietotekniikalla kun vain hieman jaksaa temppuilla tietokoneen kanssa joka luennon alussa. Kehitys kehittyy, Karlsson tuumaili ironisesti.

Luennon jälkeen Karlsson oli aina nääntynyt ja hän rojahti tuoliinsa. Hänen katseensa vaelteli huoneessa. Työpöydällä oli hänen kannettavansa, jonka hän siihen juuri oli laskenut. Sen vieressä oli pöytätietokone, mutta sitä Karlsson ei käyttänyt omassa kirjoitustyössään koska se oli verkossa. Hänen tutkimuksensa oli paljolti salaista ja verkossa olevaa konetta hän ei uskaltanut käyttää juuri muuhun kuin postin lukemiseen. Omaa kannettavaansa hän ei koskaan ottanut ulkomaanmatkalle, siihen tarkoitukseen hän käytti laitoksen koneita. Niissä ei olisi mitään luottamuksellista ja sen vuoksi niiden suhteen saattoikin olla varsin huolettomalla mielellä. Työpöydän sivupöydällä oli henkilökohtainen kirjoitin, mutta se ei tiettävästi ollut koskaan toiminut.

Molemmilla seinillä oli suuret kirjahyllyt, vaikka pääosan täyttivätkin vanhat opinnäytetyöt ja yliopiston muiden laitoksen tutkielmat, jotka lähettiin joka laitokselle ehkä toiveikkaasti ajatellen, että niitä joku muukin haluaisi lukea. Tai luultavammin vain sen takia, että muut laitokset näkisivät ettei täällä laiskoteltu: harvemminhan tutkijat lukevat tutkimuksia muista kuin omasta alastaan.

Huoneen etuosassa yöpöydän edessä oli ikkuna, jonka peittivät valkoiset pitsiverhot. Ne olivatkin tarpeen, koska ikkunasta paistoi aurinko tietokoneella kirjoittamista ajatellen varsin epäkäytännöllisesti suoraan kirjoittajan silmiin. Verhot hieman vaimensivat auringonsäteitä. Pitäisi ehkä pyytää laitosta hankkimaan sälekaihtimet, Karlsson ajatteli. Kirjahyllyn vieressä oli kaksi epämukavaa, tummanvihteällä kankaalla verhottua kokoustuolia mahdollisille vieraille. Kun vieraat tässä huoneessa olivat lähes aina opiskelijoita, tuollaiset kovat kidutustuolit olivatkin aivan omiaan. Eivätpä unohdu liian kauan juttelemaan.

Karlsson otti kirjahyllystä pinkan papereita, uudet strategiakalvot, ja kävi lukemaan. Dekaani on taas ahkeroinnut, hän ajatteli. Karlsson katsoi toisella sivulla olevia vaikeaselitteisiä kaavioita. Sekasotku nuolia ja palleroita. Tämäko nyt sitten on meidän strategiamme, Karlsson mietti. Ja seuraavalla sivulla missio ja visio. Karlsson ei halunnut ilmaista kolleegoilleen mitä hän tästä kaikesta todellisuudessa ajatteli.

Monta korkeapalkkaista heppua istuu kokoushuoneessa miettimässä missiota, visiota ja strategiaa – paljonko se maksaa työpäivinä? Eikö missio yliopistossa ole selvä muutenkin ja visio, onko se tavoittamaton toiveuni, ja jos on, niin miksi yliopistolla pitäisi olla sellainen ainakaan paperilla kirjoitettuna. Tekee kunnolla sen, minkä tekee. Tulokset tulevat aikanaan. Vaan tämä sääntö ei enää riitä. Pitää olla visio. Tai olihan Karlssonillakin kerran ollut visio, toiveuni: hänen piti tehdä merkittävä läpimurto. Ei sitä sitten tullut. Nyt on toinen aika ja toinen visio. Laitoksen visioon Karlsson oli ladannut kaikki kauniit korulauseet: kansainvälisesti arvostettu, haluttu työpaikka, kaikki pakollisen hyvät ominaisuudet. Nämä täytyy kirjoittaa niin kuin nämä täytyy kirjoittaa. Niin kuin jenkit sanovat: when you got to go, you got to go. Saamaa asiaa, Karlsson naureskeli, aina tulee kun pierasee ja samaa tasoa.

Karlsson muisteli nuorempien tutkijoiden keskustelua, jota hän ei voinut olla kuulematta mennäviikolla etsiessään kirjaa laitoksen käsikirjastosta. Ohuen väliseinän toisella puolella oli ollut kiihkeä ja aivan liian kovaääninen keskustelu. Karlsson oli huomannut, että viimein tässäkin maassa alettiin purnata loputtomia uudistuksia kohtaan. Tyypillistä muutosvastarintaa. Jossakin korkealla hierarkiassa oli siis nuorempien tutkijoiden mukaan Suuri Viisaus, josta muutokset pakotettiin alaspäin. Suuri Viisaus ei näyttänyt perustuvan omaan ajatteluun, vaan kaikki ideat tulivat kuulemma ulkomaiden tasokkaista yliopistoista. Kyllähän ne ajatukset olivat Suuren Viisauden omia kehitelmiä, Karlsson mietti, ne vain niin suuresti muistuttivat ulkomaisia esikuviaan.

Mielenkiintoinen tilanne, Karlsson ajatteli, varsinkin nuorempien tutkijoiden kannalta. Heillä on vielä niin paljon työuraa jäljellä. Karlsson virnisti: omasta puolestaan hän ei ollut huolissaan. Hän selviäisi kyllä. Pysyvä virka – pysyvä kestää nykymaailmassakin sen muutaman vuotta, että hän pääsee eläkkeelle. Hän tekisi tutkimusta juuri niin kuin sitä tulee nykyään tehdä, ja kerää riittävästi rahaa eläkkeelle. Kun ei niistäkään enää tiedä. Vielä jonkin aika hän pelaisi järjestelmän säännöillä, Suuren Viisauden luotettavana tukijana.

Vain kuukausi sitten Karlssonin tilanne oli näyttänyt varsin huonolta. Määräaikainen professuuri oli loppumassa kuun lopussa, ja hän olisi jo täyttänyt viisikymmentäviisi vuotta. Viisikymmentäviisi ilman pysyvää virkaa missään yliopistossa, se panee jo miettimään. Ikäsyrjintä alkaa jo viisikymmenvuotiaana ja siitä vain pahenee. Missähän sitä taas kirjoitettiinkaan että uudessa järjestelmässä lakimiehet eivät saisi työskennellä kuin 55 vuotiaaksi, olisiko vaikka protokolla 14? Karlsson muisteli. Se on kai nyt laajennettu useampiin ammatteihin. Sitä voi olla alikoulutettu tai ylikoulutettu tai väärin koulutettu, tai muuten epäsopiva. Jotain vikaa aina löytyy, jos niin halutaan. Kaikki on nykyään kiinni suhteista, verkostumisesta. Vaikka parhaiten verkottuneet ovatkin jo aikaa sitten lopettaneet oman tutkimuksensa ja kirjoituttavat työnsä nuorilla tutkijoilla.

Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet, Karlsson ajatteli. Kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten oli aivan toinen tilanne. Vai onko vain itse muuttunut? Silloin oli itse yksi nuorista haukoista, nyt yksi niistä, jotka nuo haukat syrjäyttäisivät jos voisivat. Ehkä osittain, muttei kokonaan. Kyllä ajat ovat muuttuneet.

Karlsson ajoi autonsa katoksen alle ja avasi vuokraamansa omakotitalon oven. Talo oli melkein kokonaan tyhjä. Vain pari tuolia, nojatuoli, lamppu, tv, vaatekomerossa tusinan verran harmaita pukuja, kirjapinoja lattialla joka huoneessa. Koko aikuisikänsä Karlsson oli muuttanut asunnosta toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen. Hän muisteli alkuaikojaan, jolloin hän oli pakannut koko senaikaisen omaisuutensa pikku-Fiatiin. Enää se ei aivan onnistuisi, hän totesi haikeana, se oli kolmekymmentä vuotta ja kolmekymmentä lisäkiloa sitten.

Nyt kun hänellä lopultakin oli pysyvä työpaikka, pitäisi kai löytää pysyvä koti. Hän oli aina ajatellut palaavansa eläkepäiviksi kotiseudulleen. Palkkaa tulisi vielä ehkä kymmenen vuoden ajan. Saisiko sillä ostettua asunnon vanhuuden turvaksi? Vuosisadan lama tulossa ja kaikkea. Osakkeet ja pankkitilit voivat huveta lamassa kummasti. Kyllä, hän oli tehnyt oikein liittyessään heihin. Syyt, kun niitä paremmin mietti, olivat pakottavat. Kaikki tässä maailmassa perustuu palveluksiin ja vastapalveluksiin. Kaikki oli mennyt yllättävän nopeasti. Yksi puhelinsoitto ja vain pari viikkoa myöhemmin hänen virkansa oli vakinaistettu. Anonyymit asiantuntijat olivat olleet yksimielisiä. Se hiveli mieltä. Mitähän niille oli annettu arvioitavaksi?

Lounaalla Karlsson tapaisi henkilön, joka tulisi pyytämään Karlssonilta vastapalvelusta. Ei mitään suurta, ei mitenkään epäeettistä. Ehkä tukemaan jotain henkilöä tai asiaa, tai varmistamaan, että joku henkilö tai asia hyväksyttäisiin. Ehkä jotain tietoja, tavallista tietojen vaihtoa. Kyllähän sellaiseen pyyntöön suostuttiin. Eihän se koskaan pakko ole, mutta järkevää niihin on suostua.

Karlsson ei miettinyt mihin suurempaan kuvioon nämä palvelukset ehkä liittyisivät. Eivät varmaan mihinkään suurempaan, pieniä asioiden järjestelyitä. Karlsson otti takkinsa kirjahyllyn sivupäätyyn kiinnitetystä rautalankahenkarista ja lähti autolleen. Yliopiston ruokalan sijaan lounas olisi tänään ravintolassa, jolla oli kuulemma kaksi Michelinin tähteä. Professorille se olisi varmasti aivan liian kallis ruokapaikka, mutta eihän hän sitä itse maksaisikaan. Kutsuja ottaisi laskun ja kuittaisi sen edustuskuluina.

Kadulta ei tietenkään löytynyt parkkipaikkoja ja lopulta Karlssonin täytyi ajaa hotellin maanalaiseen pysäköintitilaan. Ottaessaan portilla parkkikuittia hän harmitteli jo etukäteen maksua. Ei tämäkään ilmainen matka ole, nämä jäävät itse maksettavaksi harmitteli Karlsson, jonka palkalla muutaman kruunun parkkimaksun ei pitäisi olla rasite. Armeijan leivissä vietetyt vuodet vain olivat opettaneet hänet siihen, että työnantaja korvaa kaikki kulut.

Hän tuli hissillä hotellin korkeaan aulaan. Sataman toisella puolella näkyi kuninkaanlinna ja Karlssonin mieleen tuli taas väkisin vanha Army of Loversin video jossa laulajat marssivat Carl Gustafin kuvan ohitse. Ironiaa vai yhteensattuma? Italiassa pienet syrjähypyt tekivät vallanpitäjistä vain entistä suosituimpia mutta edistyksellisessä Ruotsissa kuningasta oli tästä erehdyksestä ilmeisesti vuosikausia kiristetty. Näkyalaan sopivasti aulan kokolattiamatto oli sopivan kuninkaallisen oloinen, sinistä ja kultaa seinästä seinään. Vaikka samat värithän ne Ikeallakin on. Kansankoti toimii vieläkin.

Mutta Karlsson ei löytänyt sovittua ravintolaa ja meni lopulta kysymään vastaanottotiskiltä, joka oli komeasti isojen korinttilaisten pylväiden kehystämä. Silinterihattuinen ovimies ohjasi hänet valkoiselle ovelle, avasi sen avaimella ja käänsi valot päälle. Aulan hieman kitsimäisen klassismin sijaan ruokasali oli skandinaavisen yksinkertainen ja elegantti, kaikki valkoista tai vaaleanharmaata, kultaista kattokruunua lukuunottamatta. Ovimies johdatti Karlssonin kabinettiin, jossa ehkä kuusikymppinen, harmaantunut mies istui perimmäisessä pöydässä ikkunan vieressä nauttimassa raparperi-aperitiivia.

»Hyvä että löyditte perille ja tervetuloa tänne matalaan majaan. Ravintola on oikeastaan auki yleisölle vain iltaisin mutta me käydään täällä usein lounaalla, meidän talohan on tuossa parin kulman takana. Innovatiivinen keittiö, progressiivisena tutkijana te varmasti osaatte arvostaa sitä. Alkupaloiksi suosittelisin poronlihaa ja ostereita tai jos haluatte, simpukkahyytelöä inkiväärikaviaarin kera. Pääruoaksi tilaan yleensä lohitartaarin, kokin korianderikastike on jumalaista. Jälkiruoan kanssa on vähän niin ja näin, siirappikakkua, onhan se ruotsalaista mutta ei mitään maailmantasoista. Mutta viinilista ei ole huono. Ehkä haluatte tilata meille molemmille.»

Viinikortti oli parikymmensivuinen, pelkästään ranskalaisia viinejä rypäleen mukaan järjesteltynä. Karlssonia alkoi hirvittää. Oliko tämä jokin koe? Minä kirjoitan ja korjaan kokeita, en minun enää tarvitse todistaa mitään. Uhmakkaasti hän tilasi molemmille Perrierit. Makuhermot pitää pitää hereillä. Vastapäätä istuva mies huokaisi, mutta nyökkäsi sitten hiljaa.

»Onneksi olkoon muuten sen nimityksen johdosta», hän jatkoi. »Maamme tarvitsee kaltaisianne tiedemiehiä. Vastuunkantajia. Miehiä jotka kasvavat velvollisuuksiensa mukana.»

»Jos on mitään mitä voisin tehdä, olisin erittäin halukas myötävaikuttamaan», sanoi Karlsson ja melkein puri kieltään koska lause kuulosti niin epäaidolta.

»Pikkujuttu, oikeastaan ei mitään. Ei mitään mitä mies ei tekisi. Mutta syödään nyt kuitenkin ensin. Skål.»

Lounaan jälkeen ovimies tuli hakemaan Karlssonin ja ohjasi hänet pääsalista tuuliselle ja sateiselle kadulle. Mutta professori ei pannut sitä pahakseen vaan päätti kävellä ulkokautta pysäköintikannelle. Tapaaminen meni paljon paremmin kuin hän oli pelännyt. Pyyntö oli todellakin mitätön. Hänen piti ainoastaan hakea joitakin tavaroita Tallinnasta, kannettava tietokone ja USB-tikku. Ne kuulemma pitäisi hakea huomaamattomasti ja kun Karlssonilla oli kuitenkin matka Helsinkiin, niin pieni vierailu Tallinnassa lautalla kuitattaisiin tavallisena turistivierailuna. He eivät halunneet minkään yhdistävän heitä tähän pakettiin, joten kukaan heistä ei voisi varata lentoa Tallinnaan, eikä olisi hyvä sekään, jos joku sieltä tulisi Tukholmaan heitä tapaamaan. Niin herkän aineiston lähettäminen postitse ei tullut kysymykseen, ja sitä paitsi myyjä halusi rahat samalla kun luovutti materiaalin. Kun Karlsson nyt on täysin sivullinen eikä häntä voi yhdistää mihinkään... paitsi tietenkin, jos tämä ei sovi, niin joku muukin voi käydä noutamassa paketin, mutta silloin voisivat asiat käydä hankaliksi monelle taholle. Tällaisissa asioissa oli vältettävä kaikkea turhaa huomiota.

Kyllähän Karlsson tämän voisi tehdä. Paketin nouto jonkun välikäden avustuksella jo ennalta suunnitellun matkan yhteydessä, kaikin puolin järkevää. Ja olen aina halunnut nähdä Tallinnan. Yksi käsi pesee toisen. Kannettava laite ja USB-tikku, ne eivät paljoa painaisi. Tikku olisi lisäksi salattu, ettei sitä kukaan voisi lukea vaikka yrittäisikin. Karlsson antaisi sen sitten Tukholmassa heille.

Kahden päivän päästä Karlsson lensi Helsinkiin. Hän oli sopinut pitävänsä lyhyen kahden päivän kurssin sikäläisille opiskelijoille. Kurssi alkaisi perjantaina ja päättyisi maanantaina, viikonlopuksi opiskelijat saisivat harjoitustyön. Tallinnan matkan hän voisi tehdä sunnuntaina, aamulautalla sinne ja iltapäivällä takaisin.

Jos häneltä olisi pyydetty enempää, olisiko hän ollut valmis siihen, jopa osallistumaan johonkin harmaan alueen toimintaan? Onneksi ei pyydetty, mutta eikö hänen olisi pitänyt olla valmis, tieteen takia? Kuinka moni urheilija on tuhonnut terveytensä nostaakseen tuloksiaan dopingilla? Kuinka moni taiteilija on ajautunut rappiolle yrityksessään lisätä luovuuttaan edes hiukan viinalla tai huumeilla? Eivätkö tiedemiehet muka ole syyllistyneet harhaoppisuuteen, noituuteen ja Jumalan pilkkaan, aikana jolloin ne olivat rikoksia? Jos oikeaa tiedettä ei enää voi tehdä järjestelmän sisällä, niin se on tehtävä järjestelmän ulkopuolella. Kyllä, Karlsson olisi ollut valmis tukemaan tätä operaatiota suuremmallakin panoksella.

Se olisi osa työtä, tai työn edesauttamista ainakin. Työtä. Sellaisena kuin se yleensä on. Karlsson asui yksin ja työskenteli tämänkin illan kotonaan tarkastaen opinnäytetöitä. Se on sitä työtä. Rutiinityötä, joka pääosin on jotain muuta kuin tieteellistä ohjausta. Toki siinä sitäkin on: asiavirheiden korjausta, puuttuvien asioiden havaitsemista, ideoiden antamista, rakenteen parantamista, kaikkea tällaista. Mutta lisäksi siinä on kielen korjausta, varsinkin kun ne Helsingin työt oli Karlssonia ajatellen kirjoitettu englanniksi.

Karlsson muisteli viime vuoden kurssiaan Helsingissä ja niiden raporttien korjausta. Sikäläiset opiskelijat kuvittelevat osaavansa englantia oikein hyvin, eivätkä näytä ymmärtävän, että koulussa kielen oppineen kieli ei ole hyvää syntyperäisen mielestä. Karlsson oli kyllästynyt lisäämään joka paikkaan puuttuvia artikkeleita, ja jos artikkelia oli käytetty, se tietenkin oli joku niistä tapauksista, jolloin artikkelia ei tule käyttää.

Niissä töissä mitä hän tänä iltana tarkistaisi ei nyt onneksi olisi niin paljon artikkelivirheitä, ruotsin kieli on lähempänä englantia. Näissä olisi kyllä riittävästi muita ongelmia, esimerkiksi plagiointia. Sekin pitäisi tarkistaa. Nykyään opiskelijalla on niin hyvät mahdollisuudet plagiointiin webistä. Moni oli neuvonut Karlssonia käyttämään ohjelmia, jotka usein tunnistavat jos teksti on riittävän samanlaisena poimittu verkosta, mutta hän oli aina ajatellut vanhalla tavalla: plagiaatin tunnistaa siitä, että tyyli muuttuu. Opiskelijat, jotka plagioivat, eivät osaa kirjoittaa hyvää tekstiä ja jos opinnäytetyössä on liian hyvin kirjoitettu osa, niin voi epäillä plagiaattia. Vasta tänään hänelle kerrottiin koko totuus: nykyopiskelijat plagioivatkin netistä toisten opiskelijoiden huonosti kirjoitettuja tekstejä. Eivät ne mitenkään hänen vanhentuneella menetelmällään paljastu. Niin tietenkin. Sekin vielä.

Karlsson pysähtyi ajattelemaan. Niin se on kun siltä näyttää. Hän on relikti. Menneisyyden mies. Aika ajanut ohi. Vanha kehäraakki. Se näkyy kaikessa, kaikki sen näkevät. Toistaiseksi eivät sano, mutta ajattelevat. Vapaassa haussa hän ei saisi virkaa. Eikä valtiolla kohta ole mitään rahaa eläkkeisiin. Onneksi se virka järjestyi näin mukavasti. Kyllä hän pärjää vielä eläkkeelle asti. Palvelutaloudessahan tässä eletään.

4.
Päivä oli perjantai, seitsemäs huhtikuuta. Ulkona satoi lunta.

Lentoaseman yläkerran ravintolassa istui kolme miestä pöydän ääressä. Heistä kahden piirteet viittasivat jonnekin Välimeren eteläpuolelle, kun taas yksi oli ulkonäöltään pohjoiseurooppalainen. Voisi toki olla amerikkalainenkin. Ulkonäöltään etelämaalaiset miehet olivat pukeutuneet siisteihin pukuihin. Pohjoiseurooppalaisen näköisellä miehellä oli päällään pusakka. Pöydän vieressä olevat käsimatkatavarat varmaan kuuluivat tälle pöytäseutueelle. Pöydällä oli kolme lasia joissa oli kellertävää nestettä, ilmeisesti appelsiinimehua. Miehet puhuivat jotain, mutta niin hiljaisella äänellä, että sitä ei kauemmaksi kuullut.

Toisessa pöydässä oli neljän hengen seurue, kaksi miestä ja kaksi naista. Ilmeisesti turisteja. Kummallakin miehellä ja yhdellä naisista oli edessään pienet oluttuopit. Toinen nainen söi plastiikkiin pakattua voileipää ja joi kahvia.

Baarituoleilla oli useita ihmisiä, jotka joivat olutta tai drinkkejä. Savukkeiden polttajille oli varattu hieman erillään oleva pieni kulmaus, jossa tilaan nähden aivan liian monta nikotiinin orjaa yritti vetää keuhkoihinsa tupakansavua ja samalla jouda tuoppiaan.

Ravintola oli sisustettu olutkellarin tyyliin ja sitä valaisevat pienet lamput loivat lämmintä valoa. Tarjoilijoita ei näkynyt, ravintolassa, tai tavernahan se yritti olla, ei tarjoiltu pöytään.

Rikostutkija Noora Laine istui baarituolilla ja yritti olla vilkuilematta liiaksi kolmen miehen seurueeseen. Hänen tehtävänsä oli seurata eniten arabin näköistä pukumiestä. Muut kaksi miestä eivät olleet hänelle tuttuja, mutta hän oli jo ottanut muutaman valokuvan ja miesten tunnistamista voitaisi yrittää myöhemmin.

Kaksi pukumiestä näyttivät liikemiehiltä, jotka ovat poikenneet lentoaseman ravintolaan ennen koneen lähtöä. Kolmas mies ei oikein sopinut kuvaan. Eivät ehkä samaa seuruetta. Pusakkamies oli liittynyt muihin muutama minuutti sitten. Ehkä he olivat tavaneet kolmannen miehen ravintolassa, tai ehkä tämä oli tullut saattamaan, tai ehkä pusakkamies vain tuli kysymään jotain. Viimeistä vaihtoehtoa Noora ei pitänyt uskottavana. Olihan se mahdollista, mutta pusakkamies oli jäänyt juttelemaan liian pitkäksi ajaksi. Kuinka luultavaa on, että joku täysin tuntematon jää juttelemaan pitkäksi aikaa tunnetun terroristin kanssa.

Sillä terroristi seurattava mies oli. Hän oli syntyään Kairosta, varakkaasta keskiluokkaisesta perheestä. Opiskellut hienoissa eurooppalaisissa yliopistoissa, oliko se Oxford vai jokin muu. Mutta sitä tasoa kuitenkin. Noora muisti, että hienojen yliopistojen kasvattejahan oli perinteisesti ollut paljon tiedustelualalla. Nooran oma koulutuspohja ei ollut niin ansiokas, mutta hänhän ei työskennellytkään missään tiedustelujärjestössä vaan proosallisesti poliisissa.

Opintojensa jälkeen seurattava oli työskennellyt hyvässä asemassa perheensä liikeyrityksissä ja olisi varmaan noussut jonkin toiminnan johtajaksi lyhyessä ajassa. Mutta asiat olivat edenneet toiseen suuntaan syistä, joita Noora ei kunnolla ymmärtänyt.

Mies oli liittynyt yhteiskunnallista muutosta ajavaan islamistiseen liikkeeseen. Liikkeen virallisissa tavoitteissa ei kai ollut mitään moitittavaa, mutta kyseisessä liikkeessä oli jo alkuajoista ollut radikaali siipi, joka ajoi tavoitteitaan myös terrori-iskuilla. Nyt tämä 35-vuotias, hyvän perheen poika, oli yksi niistä henkilöistä, joiden saapuminen maahan ilmoitettiin terrorismin vastaista toimintaa johtavalle poliisin yksikölle. Ja myös sille yksikölle, jossa Noora työskenteli. Miestä ei oltu koskaan syytetty mistään laittomasta vaikka epäilykset olivatkin vahvoja.

Baarimikko asetti Nooran eteen kokiksen. Hän oli istunut baarituolilla jo runsaan tunnin, juonut kaksi kahvia ja odottelu alkoi jo tympiä. Noora vilkaisi pöytäseurueeseen. He istuivat vieläkin samassa pöydässä keskustellen vilkkaasti. Valitettavasti Noora ei kuullut keskustelusta kuin yksittäisiä sanoja.

Voisihan niinkin olla että tämä pöytäseurue ei mitenkään liittynyt terrorismiin. Vaikka yhdellä olisikin terroristiyhteyksiä, niin olihan terroristeilla muutakin elämää. Arabin näköinen mies saattoi olla aivan laillinen liikemiesystävä ja pohjoiseurooppalaisen näköinen mies ehkä vain liittyi heidän joukkoonsa sattumalta. Niinkin voisi olla. Mutta tuskinpa, ja olisi syytä tarkistaa kun on täällä baarissa jo niin kauan istunut eikä mitään muutakaan ole ilmennyt. Noora halusi selvittää kuka oli pohjoiseurooppalaisen näköinen pusakkamies, ja miksi hän ei jo lähde matkoihinsa jos hänellä ei ole mitään sidosta terroristeihin? Hän päätti tarkistaa löytyisikö pusakkamies mistään seurattavien henkilöiden listalta. Ehkä rahoittaja, ehkä asekauppias, voisiko olla jonkin tiedustelujärjestön edustaja? Silloin tilanne olisi aika hankala.

Terrorismiin liittyy usein tiedustelujärjestöjä. Jostakinhan he saavat rahaa ja aseita. Terroristi-iskujen poliittiset seuraukset kiinnostavat useita maita. Samoin on laita vallanvaihtojen kanssa. Niissä on usein, tai voisi sanoa yleensä, ehkä voisi jopa sanoa lähes aina, takana myös tiedusteluorganisaatioita. Niissäkin tapauksissa, joita voi ja tulee pitää kansan tahdon ilmaantumina, kuten itäblokin kaatumisessa. Spontaanitkin kansanliikeet usein etsivät tukea, eivätkä hylkää tarjotua apua. Olisiko tilanne muuttunut viime aikoina?

Voisiko eurooppalainen olla jonkin tiedusteluorganisaation jäsen? Arabimaailman viimeaikaista liikehdintää on luonnehdittu aidoksi kansanliikkeeksi demokratian puolesta yksinvaltiaita vastaan. Voi se sitä ollakin. Vaikka olisikin, niin voi se saada tukea jostain.

Vapaa markkinatalous on aidosti demokraattinen vain muutamassa paikassa, USA:ssa, Euroopan Unionissa, jossain muuallakin. Onko se niin demokraattinen näissäkään maissa? Vai onko niin, että äänestäjät äänestävät, mutta rahoittajat päättävät vaalibudjetin? Muualla se on liian usein ollut anglo-amerikkalainen imperiumi, joka tukee diktaattoreita ja suojelee länsimaisia yrityksiä.

Toinen pöytäseurueen pukumiehistä voisi olla vaikka palestiinalainen, Noora ei pystynyt tunnistamaan eri etnisiä ryhmiä ulkonäöltä. Sekin ongelma sitten vielä, Israelin ja arabimaiden suhteet. Jossain vaiheessa tilanne synnytti terrorismin. Tietenkin voi käydä kinaamaan että englantilaisten ajaminen Palestiinasta terrorismilla oli vapaustaistelua ja vasta sen jälkeinen terrorismi on terrorismia, mutta joka tapauksessa, terrorismia on sillä alueella ollut aika kauan. Ei ehkä niin kauan kuin Pohjois-Irlannissa, toisella miehitetyllä ja sittemmin asutetulla alueella.

Nooraa aina alkoi jossain vaiheessa ärsyttää koko Lähi-Idän tilanne. Miksi he levittävät ongelmiaan koko maailmaan eivätkä ratkaise niitä jollain aivan yksinkertaisella ja oikeudenmukaisella tavalla? Häntä alkoi myös tehdä mieli savukkeita. Istuskella baarissa yli tunnin ja litkiä kahvia ja kokista. Noora oli päättänyt lopettaa, ja nyt päätös alkoi joutua koville.

Noora toivoi, että pukumiehet lopulta lähtisivät jonnekin. Pusakkapukuinen oli jo aikaa sitten lähtenyt. Lopulta Noora ei kestänyt. Hän nousi tuoliltaan ja suunnisti autolleen parkkitaloon. Hän ei ollut ostanut savukkeita, mikä oli hyvä asia, ja hänellä oli raportoitavaa: toinen arabin näkönen pukumies ja pohjoismaalaisen näköinen pusakkamies, ja molemmat valokuvattuna. Noora istuutui ohjauspyörän taakse ja hengitti syvään viisi kertaa. Tupakan lopettaminen kävi hermoille.