John r käveli yliopiston käytävää pitkin luokkasaliin

27.
Käynti Karlssonin luona oli mennyt niin kuin saattoi olettaakin. Se ei Markoa pahemmin kiusannut. Töitä on vaikea saada. Hän oli joka tapauksessa tavannut Karlssonin. Tämä oli ollut jotensakin ystävällinen ja luvannut ottaa yhteyttä, jos jotain ilmaantuisi. Marko palasi raitiovaunulla Joannan asunnon lähelle.

Hän otti hissin neljänteen kerrokseen ja soitti Joannan ovikelloa. Ei vastausta. Marko jäi odottelemaan. Puolen tunnin päästä hän yritti soittaa Joannan kännykkään. Ei verkossa. Virta käännetty pois varmaan. Marko istuutui portaille. Tunnin päästä Joanna ei vieläkään ollut palannut, eikä hänen puhelimeensa saanut yhteyttä. Yläkerran naapuri käveli Marko ohi katsoen kummastuneena portailla istuvaa Markoa. Naapuri jatkoi portaita alas sanomatta mitään. Toinen tunti vierähti. Joannan puhelin ei vieläkään ollut verkossa. Toinen naapuri, samasta kerroksesta kuin Joanna, avasi asuntonsa oven ja tuli kysymään mitä Marko tahtoo. Marko selitti, että hän odottaa tuon asunnon omistajaa. Naapuri kysyi, omistajaako vai vuokralaista. Marko kuvaili Joannan. Vuokralaista siis, hän oli nähnyt tämän naisen lähtevän aamupäivällä matkalaukku kädessään. Ensin palasi töistä ennen kymmentä ja sitten lähti ehkä tunnin päästä. Olisivatko he nyt sopineet jotenkin ristiin? Marko sanoi, että ei ja että hän odottelisi portailla. Naapuri vaikutti epäröivältä. Marko selitti kuka oli ja että Joanna varmaan oli joutunut käväisemään jossain.

Mitä pidempään Marko ajatteli asiaa, sitä omituisemmalta se tuntui. Ehkä Joanna oli lähtenyt pelkurimaisesti karkuun sanomatta mitään. Outoa käyttäytymistä. Mutta hänen oma matkalaukkunsa ja muut tavarat olivat Joannan asunnossa. Yritettyään vielä soittaa Joannalle hän koputti samaisen naapurin oveen.

Niin, omistaja asuu tässä samassa taloyhtiössä. Toisessa rakennuksessa. Kyllä, hän tietää omistajan asunnon numeron. Marko kävi omistajan asunnolla. Tämä oli noin viisikymmenvuotias, huonosti liikkuva nainen, jaloissa oli nivelreumaa. Kyllä, hän oli vuokrannut asunnon Joanna Nowakille noin kuukausi sitten. Marko oli yllättänyt, Joanna oli siis muuttanut asuntoon vasta äskettäin. Ei, neiti Nowak ei ole ilmoittanut muuttavansa pois. Jaa, matkalaukku siellä sisällä. No, kyllä kai me sen voimme sieltä käydä hakemassa. Onko herralla jotain ajokorttia tai muuta paperia, ei saa päästää ketä vain tonkimaan toisen asuntoa. Marko näytti ajokorttinsa, nainen kirjoitti tiedot ylös ja pyysi Markon puhelinnumeron ja kotiosoitteen.

Nainen avasi asunnon oven. Markon tavarat olivat vielä pakattuina hänen matkalaukkuunsa. Marko etsi oliko Joanna jättänyt viestiä peläten löytävänsä jotain sellaista kuin: Anna anteeksi, tämä on nyt loppu, Joanna. Minkäänlaista viestiä ei löytynyt. Marko katseli ympäriinsä huoneistossa olisiko siellä jotain merkkejä jostain - ei mitään. Kaikki tavarat olivat paikallaan. Yksi vaatekomero oli tyhjä. Marko kysyi tarkistaakseen, että olivathan ne varmasti Joannan. Ei, kaikki tavarat olivat olleet asunnossa jo ennen kun Joanna muutti. Tämä oli oikeastaan hänen tyttärensä asunto ja se oli nyt vuokrattu kalustettuna muutamaksi kuukaudeksi. Nämä ovat hänen tyttärensä tavaroita ja vaatteita. Vain tuo yksi oli tyhjennetty, kun neiti Nowak oli sanonut, ettei hän tarvitse enempää tilaa. Kirjahyllyn kirjat olivat paikallaan. Myös ne Anna-kirjat, joista he olivat aiemmin keskustelleet. Ne, joita Joanna piti rakkaimpina kirjoinaan. Marko kysyi olivatko ne myös tyttären, vai kenties vuokralaisen unohtamia. Nainen nauroi ja selitti, että ne olivat hänen omiaan, lapsuuden ajoilta. Eiväthän tytöt enää sellaisia lue. Marko alkoi tajuta, ettei hän tiennyt Joannasta yhtään mitään.

Hän halusi tietää edes jotain. Hän otti pukuhuoneen kaapista puuteria ja yritti sen avulla löytää sormenjälkiä vaikka jostain juomalasista. Nainen kummasteli, mutta Marko ei siitä välittänyt, sanoi olevansa etsivä. Mutisi tarkoituksella alkuosan sanasta yksityisetsivä, luulkoon poliisin etsiväksi. Sormenjälkiä ei löytynyt. Asunto oli siivottu huolellisesti ennen lähtöä. No, ei sormenjäljistä mitään hyötyä olisi ollutkaan. Ei ole mihin niitä verrata. Tuskin Joannalla on rikosrekisteriä eikä poliisi sormenjälkiä antaisi, vaikka heillä ne jostain syystä olisivatkin. Mutta outo seikka kuitenkin.

Marko kävi soittelemassa ovikelloja Joannan rakennuksessa. Joo-o, muutama oli huomannut, että siihen taloon oli muuttanut uusi nuori nainen. Ei, kukaan naapuri ei ollut puhunut Joannan kanssa muuta kuin hyvänpäivän tervehdykset. Joanna eli hyvin yksityistä elämää.

Seuraavana päivänä Marko kävi Joannan työpaikalla yliopistolla, siis siellä missä Joanna oli ennen työskennellyt, Ateenan aikoina. Ainakin sen Joanna oli kertonut rehellisesti. Joanna oli lopettanut jo vuosi sitten eikä kukaan tiennyt hänen uutta työpaikkaansa. Ei ollut jättänyt mitään tietoja, vain saman kännykkänumeron joka Markolla jo oli, ja joka ei enää ollut käytössä. Vanhasta työpaikasta ei löytynyt ketään, joka olisi tuntenut Joannan lähemmin. Vain työasioita, miellyttävä nainen, kovin hiljainen, ei mitään valittamista. Oli ollut siellä vain vuoden. Sai läpi artikkelin ja kävi jossain konferenssissa esittämässä sen, fiksu nainen. Lähti melkein heti sen jälkeen. Sen konferenssimatkan Marko tiesi hyvin. Joanna on kuin haamu.

Marko kävi poliisiasemalla kysymässä Joannasta. Kaksi poliisia kuunteli Markon selostuksen ystävällisinä, mutta täysin torjuvina. Jos Joanna Nowak siis oli itse lähtenyt asunnostaan, niin poliisi ei siihen voi puuttua, onko mitään syytä ajatella, että asiaan liittyisi rikos? Kun poliisit keksivät, että Marko olisi rakastunut, he löivät asian leikiksi ja olivat nauramassa Markoa ulos asemalta, ystävällisessä mielessä tietenkin, kunnes Marko mainitsi, että oli tavannut Joannan ja Lars Johanssonin Helsingissä. Lars Johanssonin nimen mainitseminen herätti heti poliisien kiinnostuksen. Marko ohjattiin toisen poliisin juttusille. Hän lupasi selvittää asiaa hieman ja pyysi Markoa käymään uudestaan iltapäivällä.

Marko kierteli katuja toivoen näkevänsä Joannan. Monta kertaa hän oli näkevinään Joannan ja kiirehti nähdäkseen jonkun kadulla kulkevan naisen tarkemmin. Kukaan heistä ei ollut Joannna. Marko mietti kaikenlaisia keinoja löytää kadonnut henkilö kaupungista, pienestäkin kaupungista. Käydä näyttämään Joannan valokuvaa ja kysyä onko kukaan nähnyt tätä naista? Kaikki vaikutti toivottomalta. Miksi Joanna oli lähtenyt?

Marko kävi uudestaan poliisiasemalla. Poliisi kertoi yllättävän paljon siitä mitä oli saanut selville. Ensiksi hän totesi, että Lars Johanssonia etsitään mahdollisesta osuudesta terrori-iskun yritykseen, mutta ettei Joanna Nowakia toistaiseksi epäillä mistään. Silti poliisi mielellään jututtaisi naista.

Sitten poliisi kertoi mitä oli saanut selville. Joanna oli nostanut pankkitililtään suuren summan rahaa katoamispäivänään. Niin suuren summan kaiken lisäksi, että sillä hän pärjäisi vuoden. Joanna siis käytti käteistä eikä jättänyt jälkiä kauppoihin.

»Jossainhan hänen täytyy nukkua», Marko sanoi. »Hotellissa täytyy näyttää luottokortti ja henkilötunniste.»

»Ei kaikissa, Joanna Nowakia ei löydy mistään sairaalasta, poliisiasemalta, lentovarauksista, eikä hotelleista. Nowak saattaa olla Johanssonin matkassa. Johanssonilla on jokin piilopaikka», poliisi sanoi.

Tämä oli se vaihtoehto, jota Marko ei ollut halunnut ajatella, vaikka se oli koko ajan hänen mielessään taustalla.

»Nowak ei ehkä enää ole Ruotsissa. Täältä pääsee papereita näyttämättä melkein minne vain Eurooppaan, mutta kyllä poliisi nämä karkulaiset jossain vaiheessa löytää.»

Marko nyökkäsi vastaukseksi ja lähti sekavissa tunnelmissa.
Joannasta ei kuulunut mitään sinä iltana, vaikka Marko yrittikin useaan kertaan soittaa. Eikä häntä kuulunut seuraavanakaan päivänä. Sitä seuraavana päivänä, kun hän ei taaskaan saavuttanut Joannaa aamulla puhelimeen, Marko meni uudestaan Joannan vanhalle työpaikalle ja alkoi kysellä sinnikkäämmin. Hänet ohjattiin Joannan entisen esimiehen puheille, joka Markon yllätykseksi osoittautui samaiseksi professori Karlssoniksi. Joanna ei ollut kertonut tätäkään, Marko ajatteli, kunnes muisti että olihan Joanna sanonut olleensa Karlssonin laboratoriossa.

Marko katsoi professori Karlssonia. Miehen pitäisi todellakin pudottaa kolmekymmentä kiloa, tuollainen ylipaino voi käydä sydämelle, ja sokeritautiriski kasvaa. Tai ehkä hänellä jo on sokeritauti ja sen vuoksi ylipainoa.

Karlsson kirjoitti tietokoneellaan eikä ollut vielä katsonut Markoon päin. Tämä tutkiskeli huonetta, koska olisi varmaan kohteliasta odottaa siihen asti, että professorin huomio kääntyisi tulijaan, sen sijaan, että suoraan sanoisi asiaansa.

Kauhea sotku täällä, Marko ajatteli odottaessaan, että Karlsson lopettelisi mitä olikin tekemässä. Paperipinoja kaikkialla. Kirjoja, CD:itä. Mitenhän monta korjaamatonta tenttiä on unohtunut jonkin pinon alle? Ihmiset, joilla on tällainen sotku pöydällään selittävät, ettei mikään ole hukassa. He tietävät tarkalleen missä pinossa mikin on, mutta toisaalta, jos paperia tulee sisään suuremmalla nopeudella kuin sitä käsitellään, jonot kasvavat maksimipituuteensa ja niistä alkaa tipahdella vanhentuneita töitä pois itsestään. Näppärä menetelmä hallita liiallista työmäärää. Ei tarvitse itse karsia toisarvoisia töitä.Vähemmän kiperiä päätöksiä, vähemmän stressiä, elää kauemmin.

»Soititte Joanna Nowakista. Hän siis on kadonnut?» Karlsson kysyi.

Marko selitti tilanteen: Joanna on ollut kadoksissa jo kolme päivää.

»Ja te olette nyt alkaneet etsiskellä Joannaa? Niin, Teillähän oli se yksityisetsivälupakin, kyllä minä muistan.»

Luulisi muistavan, Marko ajatteli, eihän siitä ole kuin muutama päivä kun kävin kysymässä mieheltä töitä. Silloin oli maanantai, nyt on torstai. Marko muisti nöyryyttävän tapaamisen Karlssonin kanssa kun hän oli mennyt kysymään työtä yliopistosta. Eihän yliopistossa tietenkään työtä olisi kolmekymmentäviisivuotiaalle noin vain saatavana. Suhteita, nykyään pitäisi olla suhteita. Tai pitäisi olla nuori ja lahjakas.

Harvoja yliopistovirkoja olisi hakemassa kymmeniä ellei satoja päteviä tutkijoita. Projektitöitä? Mitä projektitöitä hän kuvitteli sillä alalla olevan, varsinkaan ulkomaalaiselle? Karlsson oli sanonut voivansa palkata vain nuoria jatko-opiskelijoita, nuoria lupauksia, mutta Markohan ei enää ollut lainkaan nuori. Millaisia paikkoja hän ajatteli yliopistossa olevan? Tutkijaharjoittelijan paikkoihin on niin paljon tunkua. Saisihan hän niitä hakea, mutta ei se kannattaisi - jokainen on nuori vain kerran. Eikä niitä nyt ole tarjolla.

Marko ajatteli millaiseen hankalaan asemaan hän olisi saattanut Joannan, jos olisi pyytänut tätä kysymään olisiko yliopistossa jotain hommaa hänelle. Keneltä Joanna muka oli voinut kysyä paikkaa uudelle poikaystävälleen? Karlsson oli kyllä ollut kohtelias ja luvannut miettiä asiaa.

»Poliisi ei näin lyhyen ajan päästä varmaan kävisi etsimään, ja jonkin ihmisen ilmoittaminen kadonneeksi henkilöksi pitäisi varmaan tulla vaikka perheeltä tai muuten paremmin hänet tuntevalta», Marko sanoi, »kuin minulta. Joannahan voi vaikka itse vältellä minua. Mutta kyllä, yritän löytää Joannan.»

Marko oli varma, että Karlsson ei tiedä juuri mitään Joannasta. Mitenhän usein Karlsson keskustee alaistensa kanssa? Kerran vuodessa kehityskeskustelut, paitsi ettei Joanna siis ollut vuottakaan tässä työpaikassa.

»Minä en tiedä Joanna Nowakista oikeastaan mitään, mutta soitapa tälle miehelle. Hän kyseli minulta Joannan osoitetta jokin aika sitten. Hän on kai jonkinlainen Joannan sukulainen ja voisi tietää jotakin.»

Marko jätti Karlssonin huoneeseensa paperipinojen keskelle, ja kiirehti sopivaan kulmaukseen soittamaan Karlssonin antamaan numeroon.

Sieltä vastasi hieman vastahakoisesti vanhempi mies, joka totesi että hän ja Joanna eivät ole olleet yhteydessä toisiinsa, että Joanna elää omaa elämäänsä. Mies yritti saman tien soittaa Joannalle johonkin numeroon, joka hänellä oli. Se numero ei enää ollut käytössä. Marko valoitti hieman taustoja ja mies muuttui heti myönteisemmäksi. Hän vakuutti, että hän on halukas auttamaan minkä pystyy, että on kiinnostunut Joannasta, ja lupaili, että ehkä hänellä on joitakin tietoja tai pikemminkin aavistuksia. Että Markon tulisi käydä tapaamassa häntä, mieluiten hetipuoliin.

28.
Vain runsas tunti puhelinkeskustelun jälkeen Marko soitti erään talon ovikelloa sangen varakkaan näköisellä alueella Tukholman liepeillä. Marko epäröi pitäisikö taloa kutsua omakotitaloksi vai ehkä pieneksi kartanoksi. Se oli meren rannalla, aika kaukana muista rakennuksista. Talon ympärillä oli suuri nurmikenttä. Talo oli lähellä purjevenesatamaa. Oikeastaan talo muistutti pikemminkin jotain vanhaa purjehdusseuran taloa kuin kenenkään asuntoa.

Talo oli aika suuri, eikä Marko olisi varmaan yllättynyt mikäli hänet olisi vastaanottanut hovimestari, mutta ei mitään sellaista. Oven avasi pitkä, noin viisikymmenvuotias nahkapaikkaisin kyynärpäin varustettuun villatakkiin ja tohveleihin pukeutunut mies. Ilmeisesti talon isäntä, Joannan sukulainen.

»Jaaha. Te olette varmaankin Marko Ranta. Puhelimessa sanoitte olevanne paitsi Joannan ystävä, niin myös lisensoitu yksityisetsivä. Tulkaahan peremmälle niin jutellaan tästä Joannan katoamisesta.»

Talo oli sisustettu vanhoilla, mukavilla huonekaluilla. Talosta puuttui persoonallinen tuntu. Miksei mitään tavaroita ole näkyvillä: siirrettynä, luettuna, käytettynä, työn alla? Ehkä se oli vain sitä, että talossa kävi siivooja ja kaikki tavarat olivat paikallaan siinä missä niiden pitäisikin olla. Markolle tuli silti yhä enemmän mieleen, että talo voisi olla yhtä hyvin jonkinlaisen herrakerhon talo. Se kuitenkin oli siis yksityisasunto.

Marko selitti uudestaan syyt, joiden vuoksi hän uskoi, että Joanna oli kadonnut.

»Teidän tulee etsiä tyttäreni. Palkkaan tiedät etsimään hänet.»

Marko valpastui. Mies, jolle hän oli soittanut, oli nimeltään Per Broman.

»Väitättekö olevanne Joanna Nowakin isä? Teillä on toinen sukunimi, eikä Joanna maininnut mitään isästä.»

Broman selitti, että hän oli vasta muutaman kuukauden tiennyt olevansa Joannan biologinen isä. Jokin vuosi sitten hän oli saanut Joannan äidin kirjoittaman kirjeen, jota ei oltu toimitettu perille, kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen siis. Marko katsoi Bromania tarkemmin ja todellakin, hänessä ja Joannassa oli aika lailla samannäköisyyttä.

Marko kysyi minne kirje oli kadonnut, Broman selitti, että sen oli ottanut haltuunsa hänen vanha isänsä, joka ei olisi hyväksynyt Bromanin ja Joannan äidin liittoa. Vasta isän kuoltua juuri äskettäin, kirje oli löytynyt jäämistöstä ja toimitettu perille.

Kun Per oli kuullut, että hänellä oli tytär, hän ei ollut heti rynnännyt tapaamaan häntä. Kuka tietää mitä Joannan äiti oli tyttärelleen kertonut ja miten kipeä asia tämä tyttärelle vielä olisi. Per oli yrittänyt selvittää yksityisetsivien avulla jotain tyttären elämästä.

Se, mitä yksityisetsivät olivat hänelle kertoneet, oli että Joanna on sotkeutunut johonkin hieman hämärään puuhasteluun. He olivat sanoneet, että Joanna liikkuu erään Lars Johanssonin seurassa.

»Ovatko he siis pari?» Marko kysyi.

»Siitä en tiedä, ehkä, mutta enemmän kolleegoita järjestelmän vastustamismielessä. Lars Johansson ja Joanna molemmat keräävät paljastusmateriaalia Webin vuotosivuille.»

»Siis Wikileaksiin?»

»Sinnekin, on niitä muitakin vuotosivuja. Lars Johanssonilla on omatkin sivunsa. Mies on täysin terroristi. Joanna on varmasti lähtenyt hänen mukaansa.»

Markolle oli uutta, että Lars Johanssonia sanottiin terroristiksi. Hän selitti, että eihän salaisten tietojen vuotaminen, uuden tutkimuksen vaatiminen 9/11:stä, tai uuden maailmanjärjestyksen teorioiden kyhäily nyt mitään terrorismia ole, mutta Per kertoi, että poliisilla on todisteita, tai ainakin vahva epäily siitä, että Lars Johansson on terroristi, pomminheittäjä.

Per kertoi tietonsa asiasta. Marko piti tietoa liioiteltuna huhuna:

»Näitä mustamaalauskampanjoja yleensä järjestetään. Olihan sellainen sitä Wikileaksin perustajaakin vastaan. Lassekin on vain lavastettu syylliseksi, tai sitten koko huhu on liioittelua.»

»Toki se saattoi olla mustamaalaustakin, mutta Lars Johanssonin osallisuudesta olen kuullut poliisilta, kyllä siinä jotain on.» Broman täydensi.

Broman sanoi, että Joanna äiti kuoli jo kymmenen vuotta sitten ja siihen aikaan loppuvat luotettavat tiedot Joannasta. Sitten Joanna katosi. Hänen palkkaamansa yksityisetsivä ei osaa tarkaan sanoa missä Joannan on elänyt, opiskellut, työskennellyt. Dokumentteja ei löydy eikä hänellä näytä olevan tai koskaan olleen ystäviä. Vain viimeisiltä kolmelta vuodelta löytyy vähän tietoja. Kaiken kaikkiaan Joanna on hyvin salaperäinen nainen.

Per ehdotti, että paras tapa etsiä Joannaa voisi olla aloittaa olettamalla, että Joanna on Larsin mukana. Vaikka ei olisikaan, niin siinä olisi jotain, mistä lähteä liikkeelle. Lars on myös kadonnut ja lisäksi poliisi etsii häntä.

Marko kuunteli näitä ehdotuksia ja nyökkäili. Kuultuaan muiden etsivien yrityksistä hänelle tuli mieleen useita tiedonhakutapoja, joita toiset etsivät eivät ehkä olleet riittävästi selvittäneet. Johtolankoja Joannan löytymiseen saataisiin kaivelemalla riittävän monia arkistoja. Ihminen ei nykyään voi elää elämäänsä ilman, että hänestä on vaikka kuinka paljon tietoa erilaisissa rekistereissä.

Per ei ollut samaa mieltä:

»Joannan löydämme vain Lars Johanssonin kautta. Haluan tiedän tapaavan muutaman muunkin henkilön ja otin vapauden soittaa heille ja pyytää käymään täällä. He saapuvat parinkymmenen minuutin sisällä. He tietävät jotakin Lars Johanssonista. He voivat vaikuttaa ensi alkuun hieman omituisilta, mutta älkää antako sen häiritä.»


29.
Broman kaatoi heille molemmille konjakit odottelun pehmentämiseksi. Parinkymmenen minuutin kuluttua paikalle ajoi taksi ja ovesta astui kolme yli viisikymppistä hyvin pukeutunutta miestä. Marko kävi kättelemässä jokaisen, he tervehtivät kohteliaasti mutta eivät ilmoittaneet nimään. Vaikka kaikki kolme pysyivät mieluummin anonyymeinä, he vakuuttivat edustavansa sangen vaikutusvaltaista tahoa.

Broman ohjasi joukon kirjastoon ja viittasi Markoa istuutumaan nahkaiseen ja yllättävän mukavaan nojatuoliin. Marko silmäili ympärillään avautuvaa kirjastohuonetta ja päätti jossain vaiheessa hankkia samanlaisen. Juuri sopiva paikka polttaa sikari tai nautiskella lasillinen brandya. Taksilla saapuneet miehet eivät halunneet sen enempää brandya kuin teetäkään, vaan menivät suoraan asiaan.

»Herra Ranta. Professori Karlsson otti meihin yhteyttä. Hän sanoo, että olette erittäin aikaansaava juuri tämän tyyppisissä tutkivissa kirjoitustöissä. Saatte hyvin nopeasti tutkittua tekstiä paperille. Arvostamme suuresti Professori Karlssonia ja hän ehdotti tiettyä kuviota. Hän myös lähetti meille tämän pienen raporttinne salaliittoteorioista.»

Mies laski Markon Karlssonin kurssille laatiman raportin löydälle. Mikä Karlssonin osuus tässä on? Marko ihmetteli.

»Vaikka siinä on useita virheitä, niin teillä ilmeisesti on kiinnostusta uuden maailmanjärjestyksen teorioihin ja olette myös hankkineet asian ympäriltä tietoja. Olemme kuulleet, että etsitte nyt työtä Ruotsista ja olette tutkiva journalisti ja samalla myös eräänlainen yksityisetsivä. Me haluaisimme tarjota teille tehtävän. Se on taustaselvitys eräästä ryhmästä, joka on meille aiheuttanut sangen paljon päänvaivaa. Maksamme tietenkin vaivoistanne, jopa sangen hyvin. Me olemme aivan yksityinen ryhmä emmekä voi käyttää poliisia tai jotain tiedustelupalvelua tämän asian selvittämiseen. Lisäksi arvelemme, että poliisi pitäisi kertomustamme varsin epäuskottavana eikä kävisi sitä tutkimaan. Mitään rikosta siihen ei liity. Te luonnollisesti kävisitte tutkimaan asiaa mikäli suostutte ottamaan työn vastaan?»

Mitä tämä nyt on? Marko ajatteli. Kysehän piti olla Joannan etsimisestä?

»Luonnollisesti, mikäli otan työn vastaan. Mutta se riippuu tehtävän luonteesta. Herra Broman jo tarjosi minulle työtä, kadonneen henkilön löytäminen, kadonneen naisen tarkemmin ottaen.»

»Herra Ranta», Broman sanoi, »tämä liittyy läheisesti siihen minun toimeksiantooni. Nämä herrat haluavat myös löytää Lars Johanssonin. Tämä on samaa asiaa.»

Marko mietti oliko tämä samaa asiaa. Jotain siinä oli vialla, tai ainakin siinä oli jotain omituista. Toisaalta kahden toimeksiannon kytkeminen yhteen voisi nostaa palkkiota. Hän päätti kuunnella ehdotuksen.

»Me haluaisimme teidän selvittävän hieman samaa asiaa kuin tuossa seminaarityössänne, mutta oikeammasta suunnasta. Ongelma eivät ole uutta maailmanjärjestystä ajavat tahot. Niitähän ovat USA ja muut länsimaat, talouselämä, pankkisektori. Kaikki voimia, jotka haluavat edistää demokratiaa ja globalisaatiota. Ongelma on vastustajat. Nämä kehityksen jarrut, menneisyyden romantikot, pomminheittelijät, nationalistit, muukalaisvihaajat, asehullut.»

Marko yritti lukea miehen kasvoilta merkkejä siitä vitsailiko hän vai oliko Marko joutunut tekemisiin joidenkin fanaatikkojen kanssa. Broman ainakin oli vaikuttanut täysin selväjärkiseltä, siis toistaiseksi.

»Siis jonkinlaisia ääriaineksia. Eikö salainen poliisi ole seurannut tällaisia ryhmiä jo kauan? Mitä uutta minä voisin löytää?»

»Me emme tarkoita suoraan näitä terroristiryhmiä, uusnatseja ja sellaisia turvallisuuspoliisia kiinnostavia ryhmiä. Me uskomme, että on paljon vanhempi salainen ryhmä, joka on vastustanut tavoitteitamme hyvin kauan.»

Yksi kolmesta anonyymiksi jättäytyneestä miehestä puuttui keskusteluun.

»Varsin kauan todellakin. Alusta asti. Aina samoilla tavoitteilla. Kehityksen vastaisuus, pankkien ja globalisaation vastaisuus, vahvan valtion vastaisuus, kommunismin vastaisuus, muukalaisvastaisuus, tieteen vastaisuus, kirkon, uskontojen ja kaikenlaisten irrationaalisten myyttien tukeminen, suurvaltojen vastaisuus, yksityisen aseomistuksen ja muun pioneerimentaliteetin tukeminen.»

»Kuulostaa äärioikeistolta», Marko sanoi.

Broman nyökkäsi hyväksyvästi.

»Tai voisi olla jesuiittojen metkuja, tai salaliittokirjailijat ja web-bloggaajat olisivat yhdistäneet voimansa salaliitoksi, joka haluaa romuttaa vapaamuurarien ja sionistipankkiirien vallan. Mutta ei, me tarkoitamme paleokonservatiiveja.»

Marko mietti hetken tämän tiedon merkitystä, puhalsi pitkään, ja vastasi:

»Paleokonservatiivithan ovat kai amerikkalainen poliittinen ryhmittymä, tavallaan oikeistosiipi konservatiiveissä. Pitivät kommunismia antikristuksena, ajavat läpi abortin kieltämistä ja kannattavat aseomistusta tukevia järjestöjä.»

Äänekkäin kolmesta anonyymistä halusi taas sanoa mielipiteensä. Muut kaksi nyökkäilivät hänen suuntaansa kuin antaen hänelle valtuutuksensa.

»Aika lailla oikein, mutta meidän mielestämme paleokonservatiivit ovat paljon vanhempi ryhmä. He ovat luddiitteja, kaiken kehityksen jarruja, ikuinen muutosvastarinta.»

Paljonko vanhempi? Marko mietti, miten olisi vaikka kolmekymmentätuhatta vuotta ennen ajanlaskua, aina paleoliittiselle kivikaudelle? Silloin se vasta olisi varsin vanha ryhmä. Tietenkään mikään ryhmä ei ole jatkunut järjestäytyneenä organisaationa niin kauaa, mutta kehityksen vastustaminen ja toisaalta sen tukeminen ovat hyvin vanhoja ajatusuuntia. Paleokonservatiivien ohjelma olisi siis kehityksen vastustaminen. Olisi ollut varmaan jo vanhemmalta kivikaudelta asti, silloinhan kehitystä ei juuri ollut. Nämä kehityksen jarrut vastustavat myös kaupunkeja, suurvaltoja, hierarkista yhteiskuntarakennetta, valtion edun puolesta käytyjä hyökkäyssotia, suurta rahaa, modernia tiedettä, kaikkea mitä sivistys on saanut aikaan.

»Kuunteletteko te lainkaan mitä sanotaan?» Broman kysyi.

Marko säpsähti mietteistään ja kysyi:

»Ja te, keitä te sitten edustatte?»

Salaisia kädenpuristuksia? Marko ajatteli, Eenokin kirjan langenneita enkeleitä, Prometheuksia, jotka opettivat ihmisille tiedot ja taidot, vaiko neokonservatiiveja neoliittiselta kivikaudelta? Paleokonservatiivien vastavoimaa, uudistajia, kehitystä, vallankumouspuoluetta. Niitä, jotka loivat maatalouden vallankumouksen, kaupungistumisen vallankumuksen, metallien vallankumouksen, teollisen vallankumouksen. Niitä, jotka loivat ensimmäiset suurvallat, vahvat valtiot ja taloudelliset intressit. Niitä, jotka loivat kirjoitustaidon ja ovat alusta asti hallinneet painettua sanaa, nykyään myös sähköistä mediaa. Niitä, jotka loivat tieteen ja teknisen kehityksen ja ovat aina antaneet ihmisille parhaan tieteellisen maailmankatsomuksen. Ryhmää, joka perustettiin Anatoliassa kuusituhatta vuotta ennen ajanlaskua. Kehitykseen uskovia.

»Te olette jotenkin poissaolevan näköinen», Broman sanoin. »Niin, me edustamme taloudellisia intressejä. Nämä paleokonservatiivit tuottavat aika lailla vaivaa romanttisine kuvitelmineen.»

Marko nyökkäsi lasittunut katse silmissään. Maailmanhistoria siis voidaan tiivistää kahden kilpailevan joukon taisteluksi vallasta: kehityksen edustajien ja kehityksen vastustajien. Ei hyvä, ei riittävän uutta, tämä muistuttaa vanhaa teoriaa Neuvostoliiton karvapäisistä ja karvattomista johtajista. Karvattomat edustivat kehitystä, karvapäät vastustivat sitä. Jotain parempaa pitää keksiä tieteelliseen läpimurtoon. Hänen täytyisi nyt keskittyä kuuntelemaan paremmin. Vapaamuotoinen tutkijakoulutus ei anna parasta pohjaa kaikkeen työhön. Se herkistää ajattelemaan asioita koko ajan, silloin ei pysty seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Ei hyvä.

Toinen kahdesta hiljaisesta anonyymistä puuttui puheeseen:

»Ilman talouskasvua emme voi maksaa eläkkeitä. Ilman talouskasvua työttömyys kasvaa. Kasvua pitää olla.»

Bromankin halusi selventää asiaa Markolle, jonka silmistä ilmeisesti näkyin epäilyksen häiven.

»Kehitys antoi ihmisille työtä. Vasta maanviljelys sai kehityksen käyntiin.»

Globalisteja, Marko ajatteli. Ilman säännöllistä työtäkin on eletty, varsinkin jos jää työttömäksi. Eikö hän jostain ollut lukenut, että maanviljelys antoi niin raskasta työtä, että elinikä putosi ja nousi uudestaan vanhemman kivikauden tasolle vasta keskiajan lopulla? Mutta nythän se on paljon pidempi. Kivikaudella ihmiset elivät keskimäärin kolmekymmentävuotiaaksi. Kun tiede kehittyy ihmiset voivat elää vielä vanhemmiksi. Ehkä joskus tiede antaa ihmisille ikuisen elämän. Tiede on kuin Prometheus, Valon tuoja. Vaiko Lucifer, valon enkeli.

Marko kommentoi. »Eikö paleokenservatiivisuus viittaa pikemminkin ihmistyyppiin kuin salaseuraan? Mitä minun pitäisi etsiä?»

»Ihmistyyppi, salaseura, ei tämä on yhdistys. Heidän johtajiaan. Se on johdettu liike. Heidän johtajansa kirjoittavat kirjoja, salaliittoteorioita. He yrittävät herättää ihmisissä epäilyksen. Epäily on kaikkein vaarallisin ase. Se tuhoaa uskon kehitykseen, globalisaatioon, avoimeen talouteen. Epäilyksen levittäminen tulee estää.»

Puheliain anonyymeistä halusi täydentää Bromanin selitystä.

»He ovat vielä paljon vaarallisempia. He haluavat tuhota pääosan ihmiskuntaa.»

Ja minä kun olin luullut, että juuri globalistit haluavat tuhota pääosan ihmiskuntaa, Marko mietti. Että Bilderberg-ryhmällä, vai oliko se Skull&Bones, olisi jokin suunnitelma ihmisten määrän vähentämiseksi. Mustia helikoptereita ja keskitysleirit valmiina. Juomavesi fluorattu, että ihmiset tulisivat tyhmemmiksi ja helpommin hallittaviksi. Tällaistahan webissä kirjoitellaan. Vaikka eipä tietenkään. Ei sellaista suunnitelmaa ole. Ei ihmisiä olla sulkemassa keskitysleireille. Sellaista tekevät vanhanaikaiset diktatuurit. Kaikkeahan voidaan nykyään valvoa tietoverkkojen ja satelliittien avulla. Kukaan ei nykyään ja varsinkaan tulevaisuudessa voi tehdä mitään ilman, että se havaitaan. Kukaan ei voi ostaa eikä myydä ellei hänellä ole Pedon numeroa. Tämähän on avovankila, miellyttävä tosin.

»Tuhota ihmiskunnan? Eikö tuo ole hieman liian dramaattista», Marko totesi.

»Se tuntuu uskomattomalta, mutta pelkäämme, että heiltä voi odottaa mitä vaan.»

»Miksi ajattelette, että nämä paleokonservatiivit haluaisivat tuhota suurimman osan ihmiskuntaa?» Marko kysyi.

»Eihän heillä ole muuta ratkaisua. Jos palaamme vanhemmalle kivikaudelle - tai mihinkään heidän kestävän kehityksen versioonsa - niin maapallo ei elätä kuin murto-osan nykyisestä väestöstä. Paleokonservatiivit haluaisivat ihmisten elävän pienissä ryhmissä ja Euroopassa vaeltelevan susia ja ilveksiä.»

»Siis ovatko he vihreitä ekofasisteja?» Marko kysyi.

»Eivät lainkaan. Paleokonservatiivit jahtaisivat noita eläimiä, tappaisivat ne ja pukisivat päälleen niiden turkit. He ovat barbaareja. Vihreät ekofasistit pukeutuvat keinokuituihin ja syövät vain kasviksia.»

»Mikä teillä sitten on tavoitteena?» Marko ihmetteli.

»Yksi maailma ilman sotia. Demokratia ja markkinatalous.»

Ihmiset jakautuneina luonnollisella tavalla rikkaisiin ja köyhiin. Tavallaan siis luokkayhteiskunta kuten nuoremmalla kivikaudella, Marko ajatteli, sopii teoriaan, ehkä sitä pitäisi kuitenkin kehitellä. Ehkä se olisi jossain mielessä orjayhteiskunta, mutta sellainen, jossa orjat eivät edes huomaa olevansa vankeja. Eivätkä edes huomaa, etteivät he mitään päätä. Kaikki olisivat täysin tyytyväisiä. Demokratia ja markkinatalous sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. Olikohan sosialistisella ihannevaltiolla ja tällä globaalilla demokraattisella valtiolla mitään eroa? Molemmissa saisi toki äänestää, mutta vaihtoehtoja olisi todellisuudessa vain yksi. Dissidentit marginalisoitaisiin. Kehitysajattelu seuraa aina samoja linjoja: valistus, kommunismi, globalisaatio. Tavallaan eri asioita, mutta tavallaan sama perusta.

»Minulle ihan sama: synarkiaa vaiko anarkiaa», Marko sanoi.

Molemmat tuntuvat huonoilta ratkaisuilta. Mutta tavallaan he voivat olla oikeassakin. Ehkä maailmalla on vain kaksi kehityssuuntaa: joko taannumme jossain vaiheessa yksinkertaisemman yhteiskunnan tasolle, ei varmaan kivikaudelle asti mutta johonkin pienimuotoisempaan, tai maailma yhdentyy ja kaikkialla on olennaisesti sama markkinatalous, hieman liian valvottu demokratia, ja ihmiset jakautuneet hyväosaisiin ja huonommin pärjääviin.

Sitä paitsi kasvulla on rajansa. Ainakin luonnonvaroilla on äärelliset rajat ja lopulta taloudellisen kasvun täytyy loppua, vaikka kulttuuri ehkä voi kasvaa loputtomiin. Ehkä näillä kahdella tulevaisuudenvisiolla ei ole paljoakaan eroa. Jossain kaukaisessa tulevaisuudessa siis elämme pienimuotoisemmassa maailmassa.

»Tuon ryhmän päämäärillä ei ole paljonkaan tekemistä työni kanssa», Marko sanoi. »Te olette tarjoamassa minulle toimeksiantoa. Mitä minun siis pitäisi selvittää?»

Broman oli tämän keskustelun aikana noussut seisomaan ja kävellyt ympäriinsä huoneessa vaikuttaen ärtyneeltä siitä, ettei Marko ymmärtänyt asian suurempia liitäntöjä. Nyt hän istuutui uudestaan tuolille.

»Mitä tarkalleen ottaen odotatte minun tekevän? Kadonneen henkilön etsintä vai jonkin poliittisen ryhmän tarkkailu?» Marko kysyi.

»No hyvä. Puhutaan konkreetisemmasta tavoitteesta», Broman sanoi. »Etsitte käsiinne Joanna Nowakin ja Lars Johanssonin. Haluamme teidän lisäksi kirjoittavan raporttiinne niiden ryhmien toiminnasta, joihin Lars Johansson ja Joanna Nowak kuuluvat. Taivutelkaa Joanna tapaamaan minut. Kertokaa Lars Johanssonille, että haluaisin keskustella hänen kanssaan. Kertokaa, että en halua kummallekaan mitään pahaa enkä usko, että he ovat sekaantuneet mihinkään arveluttavaan, mutta heidän ei pitäisi liikkua sellaisissa porukoissa kuin nyt tapahtuu. Ehkä poliisin terroristiepäily on liioittelua, mutta meillä on hyvää tietoa, että hänen ystävänsä esimerkiksi laittomasti hankkivat ja julkistavat salaista aineistoa. Sellainen voi vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Joannalla voi myös olla yhteyksiä eläinaktivisteihin, niihin tarhaeläinten vapauttajiin. Onko tämä riittävän konkreettista?»

Marko, jolla ei ollut halua käydä yhteiskuntafilosofisiin pohdintoihin globalistifanatikkojen kanssa, oli paljon tyytyväisempi tähän toimeksiantoon.

»Tuo on hyvä ja suoraviivainen tehtävä. Yksityisetsivän tehtävä: etsi kadonnut henkilö, joka ei ole rikosepäilty tai muuten poliisiasia, eli tarkoittaa Joannan etsimistä. Voitaneen olettaa, että Joanna on lähtenyt vapaasta tahdostaan Lars Johanssonin mukaan ja tässä on kyse vain yhteydenotosta ymmärrettävistä perhesyistä. Onko teillä ehdotusta, kuinka voisin käydä etsimään Joannaa? Jotain valokuvaa, osoitteita, ystäviä? Onko mitään Lars Johanssonista?»

Broman antoi Markolle useita valokuvia Joannasta ja Larsista. Kaikki kuvat oli kuvattu kadulla ilmeisesti kohteen tietämättä. Broman oli epäilemättä saanut ne joltain yksityisetsivältä.

»Niin, te olette Karlssonin mukaan tavanneet tyttäreni Karlssonin seminaarissa Helsingissä ja ymmärtääkseni keskustellut hänen kanssaan. Juuri tästä syystä teillä on mitä parhaimmat mahdollisuudet päästä yhteyteen Joannan kanssa. Paljon paremmat kuin minulla tai tuntemillani henkilöillä. Luulen, että Joanna välttelee meitä. En osaa sanoa, mistä teidän kannattaisi käydä Joannaa etsiskelemään. Tehän tässä olette yksityisetsivä. Mutta teidän tulisi hankkiutua noihin piireihin, joissa he liikkuvat, soluttautua sinne yhtenä heistä. Näin luulisin, että saisitte yhteyden Lars Johanssoniin ja sitä kautta Joannaan.»

Mies ei siis tiedä automatkasta Helsingistä Puolan kautta Upsalaan, Marko ajatteli. Hyvä, olkoon niin. Markon ei tarvinnut kauaa miettiä toimeksiannon hyväksymistä. Hänen rahansa loppuisivat parissa kuukaudessa. Sen jälkeen hänen olisi palattava Helsinkiin. Joannan hän haluaisi tavata omista syistään, tarina oli jäänyt pahasti kesken eikä Marko pitänyt kesken jääneistä hankkeista. Ehkä Joanna halusi lopettaa, mutta Markon pitäisi kuulla se Joannalta itseltään.

»Otan tehtävän vastaan ja koska se on enemmän yksityisetsivän kuin tutkivan journalistin työtä, vaikka siihen liittyykin tuo raportin kirjoittaminen, niin minulla on valmis toimeksiantokaavake, jonka voisimme täyttää. Siitä ilmenee myös palkkioni.»

Marko poimi salkustaan kaavakeen ja antoi sen Bromanille. Tämän ilme ei millään lailla muuttunut hänen nähdessään Markon tuntiveloituksen.

»Te varmaan raportoitte työnne tuntikohtaisesti?»

»Tottakai. Veloitukseni on hyvin linjassa muiden yksityisetsivien kanssa, hieman alakantissa voisin lisätä.»

»Niinpä onkin, vaikkei paljon», Broman sanoi. »Meillä ei ole mitään huomautettavaa tästä veloituksesta ja tässä esitetty ennakko sopii myös. Raportin osalta kirjoitan vain, että työsuoritukseen liittyy erikseen sovittu raportti. En halua käydä kuvailemaan keskusteluamme paperille. Oletan, että teihin voi luottaa.»

»Luottamus on tärkein asia tällä alalla.»

»Siis asia on sovittu. Karlsson kokeneena projektiohjaajana toimii yhdyshenkilönänne. Raportoitte hänelle tutkimusten edistymisestä.»

»Ei lyödä lukkoon tätä aivan vielä. Katson ensin voinko selvittää Lars Johanssonin tapausta ja soitan vahvistaakseni tämän sopimuksen. Onko siis professori Karlsson mukana tässä?»

»Olemme läheisessä yhteistyössä. Juuri hänen ehdotuksestaan tarjosimme tätä työtä teille.»

Marko sai ennakon rahana, kiitti Bromania keskustelusta ja lähti talosta. Portaita laskeutuessaan hän mietti saamaansa toimeksiantoa. Joannan hän etsisi kyllä, se oli suoraviivainen kadonneen henkilön etsiminen ja lisäksi hänellä oli henkilökohtainen motiivi. Larsin etsiminen oli toinen juttu, ja sitten vielä nämä Bromanin seniilit kumppanit.

Karlsson oli siis soittanut Bromanille annettuaan Bromanin numeron Markolle. Karlsson oli ilmeisesti kehunut hänen seminaarityötään uuden maailmanjärjestyksen teoriasta. Broman oli sitten kutsunut paikalle kolleegojaan, jotka halusivat tavoittaa Larsin. Täydet aploodit arvon professorille, Marko mietti. Hän varmaan saa paremman manageripalkan tästä kuin varsinaisen työn tekijä, mutta mitä siitä. Hyvä bisnesmies professoriksi.

Vanhat miehet siis halusivat hänen raportoivan joistakin poliittisista ryhmistä. Kehityksen vastustajia, paleokonservatiiveja? Joitakin äärioikeiston ryhmiä ilmeisesti, ja salaliittoteoreetikkoja, jotka haluavat levittää salaisuuksia verkkoon. Keitä he siis ovat itse ja miksi he haluavat näitä ryhmiä seurattavan? Taloudellisia intressejä? Turvallisuuspoliisihan sellaisia ryhmiä työn puolesta seuraa.

Toisaalta, välikö sillä. Palkkaahan he maksoivat, vaikka Marko olikin antanut aika matalan tuntitaksan. Työnhaku vieraasta maasta ei ole helppoa. Olisiko hän mieluummin aloittanut taksikuskina tai hotellin tiskaajana? Hänelle voisi nyt aueta ura yksityisetsivänä. Kadonneita henkilöitä on varmaan vaikka kuinka paljon ja toisaalta, saahan toiminnasta raportoida. Marko kyllä kirjoittelisi työnantajille raportteja mistä vain heitä kiinnostavasta ryhmästä.