Kantin filosofia kevät 2006
Yüklə 137,21 Kb.
|
|
Kantin filosofia kevät 2006 (Kyseisen monisteen tarkoituksena on ainoastaan tukea kuulusteluun valmistautumista, eikä se ole täysin ymmärrettävissä ilman luentojen kuuntelemista. Sitä ei ole tarkoitettu itsenäiseksi kirjoitelmaksi, eikä siihen ole syytä viitata.) Olli Koistinen Filosofiassan Kantin sanotaan usein pyrkineen rationalismin ja empirismin synteesiin. Kant ajatteli, että nuo molemmat suuntaukset ovat täynnä ongelmia. Rationalisteja, erityisesti Wolffia ja Leibnizia mutta myös Spinozaa Kant moitti siitä, että he näkevät filosofian etenevän samalla tavalla kuin matematiikan. Kantin mukaan matemaattinen metodi on täysin soveltumaton filosofiaan. Kantin kritiikin ydin piilee siinä, että matematiikassa edetään käsitteiden konstruktioiden kautta mikä filosofiassa on mahdotonta. Matematiikassa ei tarvitse osoittaa, että sen objektit ovat reaalisesti olemassa. Riittää, että osoitetaan se, että nuo objektit ovat konstruoitavissa määritelmien perusteella. Geemetrikon tutkimuksen objektina on avaruuden ominaisuudet, mutta itse avaruuden olemassaolosta ja tutkittavien ominaisuuksien realisoitumisesta hänen ei tarvitse kantaa huolta. Mikäli filosofiassa edetään käsitteiden konstruktioiden tietä, kysymys noiden käsitteiden objetiivisesta reaalisuudesta jää väistämättä avoimeksi. Ajatellaan vaikka Spinozan ja Leibnizin filosofisia systeemejä. Spinozan käsityksen mukaan maailmankaikkeus muodostyy yhdestä substanssista, jonka tiloja kaikki muut objektit ovat ja joka on ääretön ulottuvuutensa ja ajattelunsa suhteen. Leibniz sen sijaan ajatteli maailman perusolijoiden olevan ulotteettomia metafyysisiä pisteitä l. monadeja. Kantin mukaan se, että metafyysikot ajautuvat tällaisiin vastakkaisiin sisäisesti ristiriidattomiin näkemyksiin johtuu juuri siitä, että he jäljittelevät filosofiassaan matemaattista metodia: käsitteiden tietynlainen määritteleminen yhdessä aksiomina pidettyjen peruslauseiden kanssa synnyttää tietynlaisen metafysiikan, toisenlainen määrittely mahdollisesti erilaisten peruslauseiden kanssa toisenlaisen. Matematiikassa tilanne ei ole noin surkea, koska matematiikan objekteille on konstruoitava havainnollistus intuitiossa. Vaikkei esim. kahden suoran rajoittama tasokuvio ole Kantin mukaan loogisesti mahdoton, se osoittautuu mahdottomaksi yrittäessämme antaa sille havainnollistuksen mielessä. Rationalismi on siis ongelmallista, koska sen peruslauseita ei alisteta kriittiselle tarkastelulle. Näin rationalismi väistämättä johtaa pilvilinnojen rakenteluun ja metafyysiseen satuiluun. Empiristifilosofit taas ajattelevat, että kokemus on asetettava kaiken filosofian lähtökohdaksi. Esim David Humen mukaan käsitteen merkitys piilee vastaavassa aistiperustaisessa impressiossa. Mikäli käsitettä tai ideaa ei voida palauttaa tuollaiseen impressioon, on sitä pidettävä merkityksettömänä. Tällä tavoin empirismissä perinteiset metafysiikan käsitteet kuten esim. substanssi yksinkertainen sielu jne. menettävät merkityksensä. Vaikka Kant suhtautuikin empiristien merkitysteoriaan hyvin positiivisesti, hän näki siinä selkeän ongelman. Jos empiristit ovat oikeassa kaikkien väitteiden totuuden kriteeri on kokemuksessa. Tällaisia kokemuksen avulla tosiksi osoitettavia väitteitä Kant kutsui synteettisiksi a posteriori arvostelmiksi. Kant kuitenkin väitti, etteivät kaikki ampliatiiviset tai tietoa lisäävät arvostelmat voi olla synteettisia a posteriori arvostelmia, koska esim matematiikan väitteet, ja vaikkapa väite ”jokaisella tapahtumalla on syy josta tuo tapahtuma välttämättä seuraa”, eivät tietoa laajentavasta luonteestaan huolimatta ole aposteriorisia. Universaalin kausaation periaatteeseen ja aritmeettiseen väitteeseen 7+5=12 sisältyy välttämättömyyden käsite, jota ei kokemuksen keinoin voi havaita. Aistit kyllä kertovat että jokin on niin tai näin, muttei sitä onko tuo asiaintila välttämätön vai ei. Aistien voisi sanoa olevan modaalisokeita. Empirismi johtaa myös hyvin helposti skeptisismiin. Millä perustein voidaan osoittaa, että kokemuksellisia tiloja tosiaankin vastaa jokin niitä muistuttava todellisuus. Voiko empiristi hyväksyä minkään muun kuin omien kokemuksellisten tilojensa olemassaoloa? Kantin suhdetta rationalismiin ja empirismiin voi vielä valaista hänen esittämänsä arvostelma-luokittelun perusteella. Kant erottaa toisistaan synteettiset ja analyyttiset arvostelmat. Jokaisella (kategorisella) arvostelmalla on subjekti ja predikaatti ja kompleksit arvostelmat ovat muodostuneet tällaisista kategorisista arvostelmista. Kun predikaatti sisältyy subjektiin, kyseessä on analyyttinen arvostelma. Analyyttisen arvostelman totuus perustuu identiteetin tai ristiriidan laeille. Identiteetti: predikaatti on osittain identtinen subjektin kanssa (predikaatti on identtinen subjektin osan kanssa). Ristiriita: analyyttisen arvostelman negaatio on ristiriitainen ja jos lauseen negaatio on ristiriitainen, lauseen on oltava tosi. Esimerkkinä analyyttisesta arvostelmasta Kant tarjoaa lausetta ”Kappaleet ovat ulotteisia”. Ulotteisuuden käsite sisältyy kappaleen käsitteeseen ja näin predikaatti ”ulotteinen” on identtinen subjektin osan kanssa. Analyyttiset arvostelmat eivät laajenna tietoamme siinä mielessä, että liittäisimme niiden avulla uusia predikaatteja subjektiin, pikemminkin niiden avulla saamme tietoa siitä käsitteestä, joka meillä subjektista jo entuudestaan on. Analyyttisia arvostelmia voisi pitää väitteinä käsitteistä. Kun arvostelma predikaatti ei sisälly sen subjektiin kyseessä on synteettinen arvostelma. Arvostelmat joiden totuuden osoittaminen edellyttää havaitsemista käyvät esimerkkeinä tällaisista arvostelmista. Esim. lause ”Kaikki kappaleet ovat painavia” ilmaisee väitteen, jonka totuutta ei voi ratkaista kappaleen käsitettä analysoimalla. Painavuus ei sisälly kappaleen käsitteeseen. Yleisemmin voidaan sanoa, että kaikki kokemusarvostelmat ovat synteettisiä arvostelmia, joissa predikaatin kuulumisen subjektiin ratkaisee havainto. Synteettiset arvostelmat ovat siis arvostelmia subjektista kun taas analyyttiset arvostelmat ovat arvostelmia subjektin käsitteestä. Synteettiset arvostelmat joissa predikaatin kuuluminen subjektiin ratkeaa kokemuksen perusteella ovat Kantille aposteriorisia arvostelmia (arvostelmia a posteriori) kun taas arvostelmat, joiden totuus ei edellytä havaintoa ovat apriorisia arvostelmia. Arvostelmien jaottelu aposteriorisiin ja apriorisiin perustuu siis näiden arvostelmien oikeuttamisen tapaan. A priori arvostelman oikeuttaminen ei ole kokemusperäistä siinä mielessä, että subjekti on ensin identifioitava ja sitten koejärjestelyin selvitettävä kuuluuko arvostelman predikaatti tuohon subjektiin. Kantin mukaan metafysiikan arvostelmat, kuten myös matematiikan, ovat luonteeltaan synteettisiä a priori. Näin metafysiikkaa voidaan pitää synteettisten aprioristen arvostelmien systeeminä. Kantin kysymys metafysiikan mahdollisuudesta palautuu nyt kysymykseksi synteettisten, aprioristen todellisuutta koskevien lauseiden mahdollisuudesta. Kant pitikin kysymystä tuollaisten lauseiden mahdollisuudesta Puhtaan järjen kritiikin tärkeimpänä ongelmana. Ohessa kuvaus Kantin luennolta: Kant added some more about meditation, methodological thinking: He said, namely, that it is principally a matter … of two things: 1. to know exactly what one really wants, and then 2. what is important for that. Then he brought up how much effort it was for him, e.g., when he was occupied with the thought of writing the Critique of Pure Reason, to know what he really wanted. In the end he found that everything could be captured in the question, Are synthetic propositions a priori possible? –Yes. But it depends on the fact that we can give them corresponding intuitions. If this cannot occur, however, then they do not have this property. From this one sees how much easier meditation is made by this method. (Dohna-Wundlacken Logic, Cambridge 516, AK 783-4). Edellä esitetyt arvostelmien jakoa koskevat huomiot voidaan esittää nelikentän avulla seuraavasti: a priori a posteriori analyyttinen käsitteelliset totuudet: --- osa filosofisista lauseista synteettinen matematiikka, metafysiikka empiiriset lauseet Kantin pyrkimyksenä oli osoittaa, ettei empiristien kritiikki jossa matematiikan lauseet palautuvat analyyttisiksi lauseiksi ja metafysiikan lauseet merkityksettömiksi lauseiksi ole onnistunut. Kysymys kuuluu mikä on metafyysisten synteettisten aprioristen lauseiden oikeuttamisen tapa. Kant ajatteli, että mikäli metafysiikassa pyritään ylittämään kokemuksen rajat ja sanomaan jotakin aistien tuolla puolen olevasta maalilmasta sen pyrkimykset ovat tuomitut epäonnistumaan. Epäsuorasti tämän osoittaa jo kilpailevien metafysiikkojen mahdollisuus. Kantin mukaan emme voi osoittaa, että Jumalan olemassaolon tai sielun kuolemattomuus ja sen erillisyys ruumiista ovat tosia synteettisiä apriorisia lauseita. Kant kuitenkin tuli siihen tulokseen, että kokemuksella on omat ehtonsa ja että metafysiikan todellinen tehtävä on näiden ehtojen analysoinnissa. Nämä ehdot ovat synteettisiä apriorisia arvostelmia. Tällaista kokemuksen ehtojen etsimistä Kant kutsui myös transsendentaalifilosofiaksi. Kopernikaaninen vallankumous Kant nimitti transsendentaaliseksi realismiksi käsitystä jonka mukaan: space and time [are] something given in themselves (independent of our sensibility). The transcendental realist therefore interprets outer appearances (if their reality is conceded) as things in themselves, which would exist independently of us and of our sensibility and thus would also be outside us according to pure concepts of the understanding. A 369. Ensi silmäyksellä transsendentaalinen realismi vaikuttaa jonkinlaiselta common sense –käsitykseltä. Maailmassa on ihmisiä kokemuksineen ja heidän kokemuksensa kohteet (Erscheinung) ovat näistä kokevista subjekteista ja heidän aistimellisuudestaan (Sinnlichkeit/sensibility) riippumattomia avaruudellisia objekteja. Kantin mukaan tällainen transsendentaalinen realismi on kuitenkin suurinpiirtein kaiken pahan alku ja juuri. Tuntuu siltä, että skeptisismin ongelma tulee varsin vaikeaksi sivuuttaa transsendentaalisessa realismissa. Ihmisen kokemusten ja noiden kokemusten objektien välillä ei ole mitään käsitteellistä yhteyttä ja tästä syystä saattaisi hyvinkin olla niin, että ihminen on olemassa kokemuksineen ilman kokemuksen esittämiä objekteja. Ja vaikka tuollaisten kokemusten ulkopuolisten objektien olemassaoloa voitaisiinkin perustella, ei tästä vielä mitenkään seuraa sitä, että noiden objektien on muistutettava kokemuksiamme. Kant tahtoo myös osoittaa, että mikäli transsendentaalinen realismi hyväksytään joudutaan väistämättä antinomioihin, jossa antinomialla tarkoitetaan tilannetta missä sekä väitteelle että sen negaatiolle voidaan esittää yhtä hyvät ja sitovat perusteet. Luovuttaessa kuitenkin transsendentaalisesta realismista antinomioita ei voi formuloida koska ne muodostavat vastakkaiset argumentit jakavat olettamuksen transsendentaalisesta realismista. Myös vapauden ja luonnon mekanismin väliseltä ongelmalta voidaan Kantin mukaan välttyä transsendentaalisesta realismista luopumalla. Ongelma syntyy kun empiiriset objektit esim. ihmisen ruumiit tiloineen ajatellaan transsendentaalisesti reaalisiksi olioiksi. Transsendentaalista idealismia, jossa näiden monien ongelmien katsotaan katoavan, Kant luonnehtii seuraavasti: I understand by the transcendental idealism of all appearances the doctrine that they are all together to be regarded as mere representations and not as things in themselves, and accordingly that time and space are only sensible forms of our intuition, but not determinations given for themselves or conditions of objects as things in themselves. (ibid.) Transsendentaalisessa idealismissa ei siis lähdetä siitä, kuten aiemmin on ajateltu, että tietokykymme tulee mukautua objekteihin vaan siitä, että objektien tulee mukautua tietokykyymme. Tätä mukautumisen mullin mallin kääntämistä on kutsuttu Kantin kopernikaaniseksi vallankumoukseksi erityisesti seuraavan katkelman perusteella: Up to now it has been assumed that all our cognition must conform to the objects; but all attempts to find something about them a priori through concepts that would extend our cognition have, on this presupposition, come to nothing. Hence let us once try whether we do not get farther with the problems of metaphysics by assuming that the objects must conform to our cognition, which would agree better with the requested possibility of an a priori cognition of them, which is to establish something about objects before they are given to us. This would be just like the first thoughts of Copernicus, who, when he did not make good progress in the explanation of the celestial motions if he assumed that the entire celestial host revolves around the observer tried to see if he might not have greater success if he made the observer revolve and left the stars at rest. B xvi. Edellä esitetyn perusteella transsendentaalista idealismia voidaan luonnehtia siten, että 1. Kaikki aistiemme objektit ovat pelkkiä representaatioita eivätkä olioita sinänsä. 2. Avaruus ja aika ovat intuitiomme aistimelliset muodot eivätkä mitään itsessään. Kantin kopernikaanisen vallankumouksen myötä taas transsendentaalinen idealismi johtaa siihen, että vaikutelmista (empiirisistä objekteista) voidaan tietää jotakin a priori ja näin monet perimmäiset filosofiset ongelmat voitaisiin vihdoin ratkaista. Nyt voisi ajatella niin, että transsendentaalinen idealismi on hypoteesi, johon kannattaa uskoa siksi koska se ratkaisee niin monta ongelmaa. Vähän samalla tavalla kuin millä tieteellinen hypoteesi saa uskottavuutta ratkaisemiensa ongelmiensa perusteella. (Vrt. Russellin käsitys filosofisesta teoriasta ongelman ratkaisijana). Kant ei kuitenkaan halunnut pitää transsendentaalista idealismia ainoastaan hedelmällisenä hypoteesina vaan hän katsoi myös voivansa osoittaa sen totuuden: Kant: Page B.XXII **** So verschafften die Centralgesetze der Bewegungen der Himmelskörper dem, was Copernicus anfänglich nur als Hypothese annahm, ausgemachte Gewißheit und bewiesen zugleich die unsichtbare den Weltbau verbindende Kraft (der Newtonischen Anziehung), welche auf immer unentdeckt geblieben wäre, wenn der erstere es nicht gewagt hätte, auf eine widersinnische, aber doch wahre Art die beobachteten Bewegungen nicht in den Gegenständen des Himmels, sondern in ihrem Zuschauer zu suchen. Ich stelle in dieser Vorrede die in der Kritik vorgetragene jener Hypothese analogische Umänderung der Denkart auch nur als Hypothese auf, ob sie gleich in der Abhandlung selbst aus der Beschaffenheit unserer Vorstellungen vom Raum und Zeit und den Elementarbegriffen des Verstandes nicht hypothetisch, sondern apodiktisch bewiesen wird, um nur die ersten Versuche einer solchen Umänderung, welche allemal hypothetisch sind, bemerklich zu machen.1 Transsendentaalisen idealismin todistamisesta Transsendentaalisen idealismin todistaminen edellyttää huolellista perehtymistä tiettyihin Kantin käyttämiin filosofisiin peruskäsitteisiin. Intution ja vaikuteman käsitteet ovat keskeisellä sijalla. Kant näytti hyväksyneen sen Aristoteleelta peräisin olevan ajatuksen, että ihmisen havainnot suuntautuvat partikulaareihin: yksittäisiin olioihin, joiden luonne ei tässä havaitsemisessa täysin paljastu. Tällaista havainnon kohdetta Kant kutsuu vaikutelmaksi (Erscheinung). Tuttuussuhdetta partikulaariin Kant taas kutsuu intuitioksi ja näin havaintoon perustuva tuttuussuhde objektiin on aistimellinen intuitio. Kantin mukaan ihmisellä on vain aistimellinen intuitio( Kant on kuitenkin sitä mieltä, että jumalallisellekin intuitiolle on käsitteellinen tila. Tällaisessa jumalallisessa intuitiossa intellekti luo omien objektiensa todellisuuden.) Transsendentaalisen idealismin todistamiseksi Kantin on osoitettava, etteivät nämä vaikutelmat joihin olemme tuttuussuhteessa ole mitään itsessään olevaa vaan pikemminkin pelkkiä representaatioita: mielemme modifikaatioita. Kant ei pyri määrittelemään representaatiota tutummin käsittein vaan katsoo sen olevan määrittelemätön peruskäsite. Hän kuitenkin sanoo, että representaatiota voidaan tarkastella kahdella tavalla: suhteessa objektiinsa ja suhteessa subjektiin jonka representaatiosta on kyse. Representaatiolle on oleellista, että se esittää jotakin jollekin. Kantin pyrkimys osoittaa transsendentaalisen realismin totuus on omalaatuinen. Ensinnäkin, hän näyttää ajattelevan, että on ilmeistä, että intuitioimamme (havaitsemamme) objektit ovat avaruudellisia (ja ajallisia). Siten hän pyrkii osoittamaan, etteivät ajallisuus ja avaruudellisuus ole objektien sinänsä todellisia piirteitä vaan ne ovat itse asiassa subjektien representoimia piirteitä. Avaruudellisuus ja ajallisuus perustuvat siis representaatioille ajallisuudesta ja avaruudellisuudesta. Kantin ajatus muistuttaa, kuten esim. Allison ja monet muut ovat huomauttaneet, Berkeleyn ajatuskulkuja. Berkeleyhan ajatteli, että ulotteinen mielestä riippumaton todellisuus on mahdoton ja että ulkoiset objektit, joiden formaalisena ominaisuutena avaruudellisuutta on pidetty, ovat itse itse asiassa ideoita. Descartesin käyttämiä erotteluja hyödyntäen voisi sanoa, että Kantin mukaan avaruudellisuudella ja ajallisuudella on vain objektiivinen olemassaolo. Ne ovat olemassa vain intuition (ajattelun) kohteina. (Descarteshan oli sitä mieltä, että kun ajattelen aurinkoa, aurinko on olemassa ajattelun objektina, mutta ei samalla tavalla kuin millä se on olemassa taivaassa. Ajattelun kohteena olevalla auringolla on ajattelun objektina esim avaruudellisia ominaisuuksia. Ajatellessani, esim. rautaista kappaletta, jolla on olemassaolo vain ajattelun objektina, tällä kappaleella on objektiivisesti ominaisuus ”rautainen”, muttei formaalisti, koska silloin tuon rautaisen kappaleen tulisi olla todellinen ja sillä pitäisi olla minun ulkopuolinen olemassaolo.) Transsendentaalisen idealismin todistusta voi siis lähestyä seuraavasti: 1. Intuitioimamme objektit ovat avaruudellisia. 2. Avaruudellisuus ei voi olla olion sinänsä piirre. 3. Avaruudellisuus on vain representaatioissamme. (Avaruus on ideaalinen). 4. Ulkoiset objektit ovat representaatioitamme. (Ulkoiset objektit ovat representoimiamme oliota, joiden oleminen on käsitteellisesti riippuvaista representaation olemisesta. Tällä tavoin ajatellen ulkoiset objektit ovat ideoita Descartesin, Locken ja Berkeleyn mielessä.) Tarkastellaan sitten miten Kant pyrkii osoittamaan avaruuden ideaalisuuden. Kant esitti jo virkaanastujaisesitelmässään vuodelta 1770 argumentteja avaruuden ideaalisuuden puolesta. Täällä hänen tärkein argumenttinsa näyttää perustuvan sille, että avaruus on ulkoisen havaitsemisen edellytys pikemminkin kuin ulkoisesta havainnosta abstrahoitu käsite:
2. Se mikä on mahdollista on välttämättä mahdollista. 3. Jos p on mahdollinen, p on käsitettävissä. 4. Ilman avaruuden representaatiota kappaleet eivät ole käsitettävissä. 5. Avaruuden representaatio on kappaleiden mahdollisuuden ehto. 6. Jos avaruuden representaatiota ei olisi, kappaleet eivät olisi mahdollisia. 7. Jos on mahdollista, että avaruuden representaatiota ei ole, niin on mahdollista, että kappaleet eivät ole mahdollisia. 8. Kappaleet ovat välttämättömiä mahdollisia. 9. Ei ole mahdollista, että avaruuden representaatiota ei ole. 10. Avaruuden representaatio on välttämätön representaatio. Tällä argumentilla on jännittävä logiikka. Premissi 2, jossa mahdollisuudesta seuraa välttämätön mahdollisuus, ei kenties ole aivan ilmeinen, vaikka se kyllä tuntuisi pätevän loogisesta mahdollisuudesta (vaikka Descartes saattoikin olla toista mieltä). Kantin esittämän argumentin kunnollinen ymmärtäminen vaatii tutumista hänen modaaliteoriaansa. Kant kehitteli tuota teoriaansa jo varhaiskirjoituksessaan Nova Dilucidatio (=ND), jossa hän pyrki todistamaan Jumalan olemassaolon leibnizilaisen tapaan. Täällä hän sanoo ensiksi, että mahdollisuus on vertailun tuote. Jokin propositio on mahdollinen, jos yhdistettyjen käsitteiden välillä ei ole konfliktia. Kant kuitenkin huomauttaa, että käsitteiden vertailu edellyttää sen, että nuo käsitteet ovat saatavilla. Tämän jälkeen hän alkaa puhua siitä mikä on käsitteissä reaalista, jossa tuo reaalinen aines on ikäänkuin käsitteiden materia. Kolmion käsitteessä materian muodostaa ainakin sivut ja avaruus jonka nuo sivut sisäänsä sulkevat. Mahdollisuus siis edellyttää jonkin reaalisen materian, jota ”kombinoimalla”, ”determinoimalla” ja ”rajoittamalla” voidaan muodostaa minkä tahansa ajateltavissa olevan olennon käsite. Jos tätä materiaa ei olisi, mikään ei olisi mahdollista. ND:ssa, kuten myös myöhäisemmässä, ” Der einzig mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Daseins Gottes” Kant käyttää mahdollisuuden materian välttämättömyyttä osoittamaan Jumalan olemassaolon. Der einzig mögliche Beweisgrund -kirjoituksessa vuodelta (1763) Kant kehittelee ND:n ajatuskulkuja edelleen. Kant erottaa mahdottomuuden (tai käsittämättömyyden) formaalisen elementin sen materiaalisesta elementistä. Mahdottomuus perustuu loogisille relaatioille, jotka vallitsevat ajateltavissa olevien olioiden välillä. Esimerkkinä Kant tarkastelee nelikulmaista kolmiota. Tässä nelikulmaisuus ja kolmiomaisuus ovat ajateltavissa olevia olioita, mutta ovat loogisista syistä yhteensopimattomia. Vastaavasti mahdollisuudessa voidaan erottaa formaalinen elementti materiaalisesta elementistä. Mahdollisuuden osoittamiseksi on ensin löydettävä mahdollisuuden materia ja sitten kontradiktion lakia kunnioittamalla osoitettava tuon materian keskinäinen yhteensopivuus. Esimerkiksi Kant tarjoaa kolmiota, jonka yksi kulma on suora. Tässä kolmion ajatuksessa kolmio ja suora kulma ovat mahdollisuuden materia (tai data). Se, ettei näiden yhdistäminen riko ristiriidan lakia, taas vastaa tuon mahdollisuuden formaalisesta elementistä. Esitettyään nämä erottelut Kant kirjoittaa seuraavasti: It is clear that what has now been adduced that possibility disappears not only when an internal contradiction, as the logical element of impossibility, is present, but also when there exists no material element, no datum, to be thought. For then nothing is given which can be thought. But everything possible is something which can be thought, and the logical relation pertains to it in accordance with the principle of contradiction. … [T]o say that there is a possibility and yet nothing real at all is self-contradictory. For if nothing exists, then nothing which could be thought is given either, and we contradict ourselves if we still wish to say that something is possible. Cambridge 123-4; AK 2:78. Tämän jälkeen Kant pyrkii osoittamaan, että on absoluuttisesti mahdotonta, ettei mitään ole olemassa. Argumentti perustuu väitteelle, että se mikä kumoaa (cancel) kaiken mahdollisuuden tarkoittaa juuri absoluuttista mahdottomuutta. Jos taas mitään ei ole olemassa silloin mikään ei ole mahdollista joten asiantila, ettei mitään ole olemassa on absoluuttinen mahdottomuus. Tämä on aika hankala kohta. Sitä voisi kuitenkin yrittää lähestyä seuraavasti: nelikulmaisen kolmion olemassaolo on mahdottomuus, koska siinä nelikulmaisuus ja kolmiomaisuus kumoavat ristiriidan lain perusteella nelikulmaisen kolmion olemassaolon: Nelikulmaisuus+kolmiomaisuus=0. Samalla tavalla se, ettei mitään ole olemassa ja jokin on mahdollista kumoavat toisensa, mutta koska jokin on välttämättä mahdollista on välttämättä niin, että jotakin on oltava olemassa. Luontevampi lähestymistapa saattaisi olla seuraava. Kantin argumentti muistuttaa jonkin verran Leibnizin esittämää Jumalan olemassaolon todistusta. Leibniz perusti argumenttinsa nk. ikuisille välttämättömille totuuksille, jotka siis eivät ole mahdollisesti epätosia. Jos nyt ikuisten totuuksien materia, se mistä ne sanovat jotakin, voisi olla olematta, silloin myös nuo ikuiset totuudet voisivat menettää totuutensa (tai ne voisivat lakata olemasta), koska niiltä puuttuisi tuolloin sisältö. Geometrian totuudet kuuluvat näiden ikuisten totuuksien joukkoon. Näin ollen, geometrian totuuksien sisällön tulee olla välttämättä olemassa. Tuntuu siltä, että Kant ajatuskulku Puhtaan järjen kritiikissä noudattaa paljolti samoja uria kuin noissa esikriittisen kauden kirjoituksissa. Kuitenkin toisin kuin niissä PJK:ssa Kant ei enää ajattele geometristen totuuksien ikuisuuden tai niiden mahdollisuuden edellyttävän Jumalan olemassaoloa olemusten lähteenä vaan hän ajattelee noiden totuuksien perustan olevan avaruuden ei-empiirisessä representaatiossa. Mikäli tätä representaatiota ei olisi, ulotteisia objekteja koskevat totuudet eivät olisi mahdollisia. Toisin sanoen tuon representaation poistaminen johtaisi kaiken mahdollisuuden katoamiseen ja näin avaruuden representaaio mahdollisuuden perustana on välttämätön representaatio. Kantin kaksi muuta argumenttia avaruuden apriorisuudelle kulkevat seuraavasti: 3. Space is not a discursive or, as we say, general concept of relations of things in general, but a pure intuition. For, in the first place, we can represent to ourselves only one space; and if we speak of diverse spaces, we mean thereby only parts of one and the same unique space. Secondly, these parts cannot precede the one all-embracing space, as being, as it were, constituents out of which it can be composed; on the contrary, they can be thought only as in it. Space is essentially one; the manifold in it, and therefore the general concept of spaces, depends solely on [the introduction of] limitations. Hence it follows that an a priori, and not an empirical, intuition under- lies all concepts of space. For kindred reasons, geometrical propositions, that, for instance, in a triangle two sides together are greater than the third, can never be derived from the general concepts of line and triangle, but only from intuition, and this indeed a priori, with apodeictic certainty. 4. Space is represented as an infinite given magnitude.
Yüklə 137,21 Kb. Dostları ilə paylaş:
|